Yhtenä aamuna kävelin meidän rakkaiden aarteidemme kanssa omenatarhan ohitse, ilmassa tuoksui lähestyvä loppukesä ja unohduin hetkeksi miettimään, kuinka vuosi sitten kävelin pienen karvakuonon kanssa kahdestaan sitä samaa hiekkatietä toivoen, että seuraavana kesänä meitä olisi yksi enemmän. Tuntui ihmeelliseltä miettiä niitä vuoden takaisia hetkiä tai ylipäätään vuoden takaista omaa itseään, sitä naista, joka minä edelleen olin, mutta joka oli vuoden aikana muuttunut aivan suunnattomasti. Toisaalta olisi kummallista, jos vuoden aikana kulkemani matka ei olisi muuttanut minua laisinkaan, olisi kovin kummallista, jos se matka ei olisi keinuttanut hyökyaalloissa tai ravistellut armottoman myrskytuulen lailla, minä mietin katsellessani pienemmän aarteemme nukkuvan vaunuissa rauhallista untaan, hän oli nukahtanut samantien jätettyämme oman kotikadun taaksemme.
Ensimmäiset viikot äitinä ovat opettaneet minulle paljon, eivät vain siitä, kuinka olla äiti pienelle arteellemme ja vastata hänen tarpeisiinsa, vaan vielä sitäkin enemmän minusta itsestäni. Näiden viikkojen aikana täytynyt pysähtyä aina hetkittäin itsensä äärelle ja hengittää syvään, yrittää olla itselleen armollinen ja antaa itselleen anteeksi se, ettei ole vuorokauden jokaisena hetkenä se paras versio itsestään. On täytynyt antaa itselleen lupa olla väsynyt ja epävarma, tuntea avuttomuutta, riittämättömyyttä ja keskeneräisyyttä, vaikka samalla olen kuin huomaamattani jäänyt kiinni ajatukseen siitä, ettei niin saisi tuntea, kun on juuri saanut syliinsä niin valtavan kalliin aarteen. Varsinkin niinä illan vaikempina tunteina se on ollut hetkittäin uskomattoman haastavaa, olla armollinen itseään kohtaan ja katsoa rakkaudella peilistä sitä aivan äärettömän väsynyttä naista, joka on koko päivän yrittänyt parhaansa ja antanut itsestään aivan kaikkensa, vaikka se ei ole tuntunut riittävän mihinkään.
Minä uskon kuitenkin, että kaiken sen loputtoman epävarmuuden ja riittämättömyyden alla on edelleen se sama nainen, joka viime kesänä käveli pienen karvakuonon kanssa kahdestaan pitkin hiekkatietä ja kuunteli tuulen tarttuvan omenapuiden oksiin. Sama nainen, mutta jotain vähän enemmän kuin viime kesänä, pienen aarteen äiti, joka vasta opettelee olemaan itselleen armollinen tässä uudessa roolissaan ja joka tekisi kaikkensa pienen aarteensa vuoksi kaikesta huolimatta. Se on nimittäin tärkein ja uskomattomin rooli, minkä tulen koko elämäni aikana saamaan ja olen ihan käsittämättömän kiitollinen siitä, että saan olla äiti omalle pienelle aarteellemme ja ihmetellä hänen pieniä sormiaan ja varpaitaan, katsoa silmiin ja tuntea sellaista rakkautta, jota en ole koskaan aiemmin elämässäni tuntenut, rakkautta, joka on niin valtavan suurta, että sitä on vaikea pukea sanoiksi.
Lähetä kommentti