Aivan kuten aina, tänäkin vuonna odotan syksyä aivan suunnattomasti, mietin yhtenä iltana ajaessani itsekseni kotiin sateen ropistessa tuulilasiin valtavalla voimalla ja rakkaan musiikin täyttäessä autoa, minä odotan syksyä ja rauhoittavia syyssateita, viileitä aamuja, kun on kietouduttava lämpimään neuleeseen pysyäkseen lämpimänä, etsittävä villasukat eteisen ylähyllyn sotkuisesta korista. Rantaväylällä ei ollut siihen aikaan lainkaan ruuhkaa, tuntui rauhoittavalta ajaa kotiin sateen hetkittäin muuttaessa luonnettaan ja myöhemmin samana iltana katsella illan hämärän vaihtuvan yön pimeyteen, vastarannan sataman valojen heijastuvan peilityynen järven pintaan.
Tänä vuonna syksykin on erilainen, ensimmäinen, jonka vietämme pienen aarteemme kanssa ihmetellen yhdessä sitä, kuinka loppukesän värit vaihtuvat syksyn ruskan lempeisiin sävyihin ja kuinka päivät vähitellen lyhenevät, pimeä alkaa tulla päivä päivältä aikaisemmin. Ihmeellinen syksy, minä mietin vielä myöhään illalla katsellessani pimeyteen verhoutunutta maisemaa ja hengittäessäni keuhkojeni täydeltä viileää ilmaa, sateen jälkeinen tuoksu sai minut hymyilemään itsekseni ja kuuntelemaan, kuinka voimistuva tuuli tarttui puiden latvoihin. Vain hetkeä myöhemmin piilouduin peiton alle ja juuri ennen nukahtamistani kuuntelin vielä, kuinka pieni aarteemme tuhisi unissaan, rakas pieni aarteemme, joka ei tiedä vielä mitään siitä, kuinka valtavan kaunis maailma on syksyisin.
Seuraavana aamuna istuin aikaisin aamulla pienen aarteemme kanssa olohuoneen sohvan nurkassa, sadepisarat valuivat pitkin ikkunalasia ja mietin ääneen, kuinka sellaisina päivinä syksy tuntuu jo häivähdyksenä jokaisessa hengenvedossa. Niin vahvana häivähdyksenä, että oli keitettävä teetä sateen yltyessä ikkunalasin takana, istua hetkeksi olohuoneen lattialle ihmettelemään sateisen päivän rauhoittavaa harmoniaa pienen aarteemme kanssa ja pysähdyttävä nauttimaan siitä ohikiitävästä hetkestä ennen kuin hän nukahtaisi seuraaville päiväunilleen.
Lähetä kommentti