SANNI @ LUTAKKO 08 04 2016
Viime heinäkuussa matkustin muutaman tunnin varoitusajalla sinne, missä raitiovaunut kolisevat ohitseni ja vastaantulijat juoksevat rautatieasemalla ehtiäkseen seuraavaan metroon, sinne, missä yhdeksän aikaan lauantaiaamuna oli kuitenkin uskomattoman rauhallista kävellessäni katselemaan merta. Tuulen tarttuessa hiuksiini hymyilin typerästi, tunsin kaupungin ympärilläni heräävään hitaasti auringonsäteiden verhoamaan päivään ja myöhemmin samana päivänä katselin ohikiitävää maisemaa likaisen ikkunalasin takana, Helsinki vaihtui Vantaaseen nopeammin kuin muistin. kääntyessä viileään iltaan minä seisoin Hiekkaharjun urheilupuistossa yleisömeren keskellä huutamassa määrittelemättömästä tunteesta musiikin keinuttaessa mukanaan hyökyaallon harjalla ja sanojen murtaessa sydämeni lopulta pieniin palasiin katselin pikkutytön kuivaavan varovaisesti kyyneleitään ja vieressä tuntemattoman miehen sulkevan hetkeksi silmänsä, siinä heinäkuisessa hetkessä olin kuin hyökyaallot jossain kaukana, en uskaltanut pysähtyä hetkeksikään.
Seistessäni yleisömeren keskellä huhtikuun alussa Lutakossa minä uskalsin pysähtyä, ensimmäistä kertaa uskomattoman pitkään aikaan tuntui, että nimenomaan siinä hetkessä kaikki oli suunnattoman hyvin ja ei tarvinnut juosta itseään karkuun, ei tarvinnut juosta omia tunteitaan karkuun. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan sydämessä asui suunnaton harmonia ja Sannin noustessa värivalojen loisteeseen minä rakastin jokaisella hengenvedollani aina ensimmäisestä sekunnista viimeiseen asti, annoin musiikin viedä mukanaan tunteiden ääripäissä ja sanojen mä olen yksin vaik metro täynnä on ihmisii / ne katsoo läpi vaik tartun niiden käsistä kii kaikuessa sinisessä valossa kyyneleet virtasivat poskipäilleni, siinä hetkessä suunnattomasta harmoniastani huolimatta palasin viime heinäkuuhun ja omaan toivottomuuteeni seistessäni vuorokauden vaihteessa Pasilan asemalla. Mä oon ulkopuolella vaik seison sisällä / jos oon jo kotona miten voi olla koti-ikävä sanat saivat kyyneleet virtaamaan yhä vuolaammin katsoessani silmiin ihmistä, joka on saanut tuntemaan sen suunnattoman harmonian, sen sanoinkuvaamattoman tunteen, ettei enää tarvitse juosta karkuun itseään tai tunteitaan, enää ei tarvitse satuttaa itseään kelvatakseen itselleen.
Kyyneleet virtasivat poskipäilleni myös sanojen voit saattaa kotiin mut et pääse enää sisälle / ei haavat niitä repimällä parane murtaessa sydämeni tuhansiin palasiin, mutta ei kuitenkaan siksi, että olisin rikkinäinen vaan nimenomaan siksi, että siinä hetkessä kaikki oli yksinkertaisesti niin suunnattoman hyvin. Sanni oli aina ensimmäisestä sekunnista viimeiseen asti rakkautta ja aivan käsittämätöntä lahjakkuutta yleisömeren muuttuessa hetkittäin liekkimereksi musiikin tuntuessa selkärangan jokaisessa nikamassa, onnellisuutta jokaisella hengenvedolla niistä kyynelistä huolimatta ja kävellessäni myöhemmin pimeyteen verhoutuneilla kaduilla unohduin miettimään, kuinka siinä vaiheessa, kun artisti tekee musiikkia koko sydämellään, sen kuulee albumin ensimmäisestä raidasta viimeiseen ja se saa tuntemaan värivalojen loisteessa enemmän kuin tavallisesti, Sannin kohdalla on kyse nimenomaan siitä ja siksi arvostan suunnattomasti.
Lähetä kommentti