Vuosi on alkanut ristiriitaisesti, on ollut onnellisuuteen verhoutuneita hetkiä maailman rakkaimman kanssa ja hiljainen Olavinkatu linssin lävitse, mutta sitten on ollut myös niitä hetkiä, kun olen istunut vanhassa huoneessani tuijottamassa lohduttoman tyhjää tekstikenttää unohtuen miettimään, kuinka minä olen tavallaan aivan äärettömän eksyksissä itseni kanssa. Kuin huomaamattani olen kulkenut eteenpäin, tai vaihtoehtoisesti kiertänyt kehää, itseni kanssa ilman karttaa, kävellyt tuntematonta reittiä silmät sidottuina ja päätynyt tähän pisteeseen, jossa peilistä katsoo ihminen, jonka kasvot muistuttavat minua, mutta silmissä on tuntematon katse. Se katse peilikuvassa ei vain yksinkertaisesti ole minun, siinä katseessa ei ole enää sitä samaa intohimoa elämää kohtaan kuin ennen, sitä samaa suunnatonta rakkautta tätä maailma kohtaan. Se katse ei kuitenkaan ole surullinen, vain äärettömän eksynyt ja kovin tuntematon, se ei ole minun katseeni.
On tuntunut aivan kuin minun olisi lähdettävä jonnekin kauas löytääkseni itseni taas maailmankartalta ja nähdäkseni peilikuvassa minun katseeni, sen, joka on täynnä intohimoa elämää kohtaan, täynnä käsittämättömän suurta rakkautta tätä maailmaa kohtaan. On tuntunut kuin olisi lähdettävä, mutta lopulta kuitenkin siltä, ettei se mitään auttaisi, minun on löydettävä itseni täältä, tämän pikkukaupungin rauhallisuudesta, maailman tutuimmilta kadunkulmilta ja lumisista metsistä, minun on löydettävä itseni täältä, pysähdyttävä hetkitäin vain kuuntelemaan hiljaisuutta ja suljettava silmäni, hengitettävä syvään jokaisella hengenvedollani. Minun on pysähdyttävä kuuntelemaan itseäni ja mikä tärkeintä, oltava rehellinen itselleni, opeteltava kulkemaan silmät kiinni eksymättä, luotettava omaan itseeni epäilemättä hetkeäkään.
Tämä on lopulta kuitenkin minun elämäni, kukaan muu ei voi elää sitä puolestani eikä kukaan muu voi lukea minulle karttaa, jota ainoastaan minä lopulta osaan lukea, siksi minun on löydettävä taas itseni. Tavallaan uskon siihen, uskon löytäväni itseni ja näkeväni peilikuvassa sen katseen, joka on täynnä niin suurta rakkautta, etteivät mitkään sanat riitä kuvailemaan sitä. Uskon, että jonain päivänä minun on helpompi hengittää, jonain päivänä muistan taas lukea karttaa.
Lähetä kommentti