Elokuun ensimmäisenä maanantaina matkustimme rakkaaseen pikkukaupunkiin viettääksemme siellä seuraavan viikon ja nukahtaessani ensimmäisenä iltana lapsuudenkotini hiljaisuuteen minä en olisi voinut olla onnellisempi siitä, että sain olla siinä hetkessä juuri siinä. Yöllä heräsina aina hetkittäin kuuntelemaan, kuinka sade hakkasi peltikattoa ja katselin, kuinka ihan valtavan rakas pieni karvakuono nukkui sänkyni vieressä kaikessa rauhassa, hymyilin itsekseni ja piilouduin peittojen alle nukahtaakseni uudelleen. Aamulla heräsin aikaisin, tuuli riuhtoi puiden latvoja ikkunalasin takana ja sade rummutti peltikattoa syödessäni aamiaista keittiössä, enkä voinut olla miettimättä itsekseni, kuinka se tuntui äärettömän kotoisalta, turvalliselta. Sinä päivänä ja sen viikon jokaisena päivänä minä olin onnellinen siitä, että sain olla juuri rakkaassa pikkukaupungissa, kävellä pitkin tuttuja katuja tuulen tarttuessa hiuksiini ja katsella, kuinka viisi tavattoman rakasta paimenkoiraa juoksivat ympäri kotipihaa auringonsäteiden murtautuessa varovaisesti pilviverhon takaa, lempeän tuulen pudottaessa lehtiä pihlajasta.
Oli ihmeellistä seurata, kuinka meidän pieni karvakuonomme ja vanhempieni neljä belgianpaimenkoiraa alkoivat viikon aikana vähitellen tottua toisiinsa. Minä olin valehtelematta ollut ainakin jossain määrin huolissani siitä, kuinka vanhempieni koiralauma hyväksyisi joukkoonsa pienen karvakuonomme, mutta kaikki huoleni osoittautui sen viikon mittaan täysin turhaksi. Olisi pitänyt uskaltaa luottaa enemmän, mietin katsellessani yhtenä päivänä pienen karvakuonomme nukkuvan vanhassa huoneessani muiden koirien kanssa, olisi pitänyt uskaltaa luottaa ja olla huolehtimatta turhaan. Sen viikon aikana olin aivan äärettömän onnellinen siitä, kuinka riemuissaan pieni karvakuonomme oli niistä neljästä koirakaverista, mutta sen lisäksi olin valtavan onnellinen myös siitä, kuinka monia asioita pieni karvakuonomme pääsi kokemaan sen viikon aikana ensimmäistä kertaa, näkemään lampaita ja seuraamaan kentän laidalta arkitottelevaisuusharjoituksia, käymään pikkukaupungin keskustassa, tapaamaan uusia ihmisiä ja kiipeämään suuren kiven päälle isompien koirien perässä, juoksemaan sinisestä putkesta läpi.
Sen elokuun ensimmäisen viikon aikana vietin aivan ehdottomasti suurimman osan ajasta niiden viiden rakkaan paimenkoiran kanssa, mutta viikonloppuna ehdin myös käydä rakastamassa livemusiikkia Kyrönniemellä ja se taas on jotain sellaista, mistä minä tahdon kirjoittaa teille vielä myöhemmin erikseen. Tahdon kirjoittaa, koska se merkitsi minulle niin suunnattomasti ja koska en ollut aikoihin tuntenut niin vahvasti, en ollut aikoihin ollut niin täynnä valtamertakin suurempia tunteita tai itkenyt musiikin tunkeutuessa rintalastani alle armottomasti.
Lähetä kommentti