Minä olen kirjoittanut viimeisimmän vuoden aikana paljon viime keväästä ja siitä, kuinka vanhin koiramme eli Aada synnytti tähän maailmaan kuusi kaunista koiranpentua, olen kirjoittanut paljon niistä seitsemästä viikosta ja kaikesta, mitä sain kokea niiden kuuden pennun kanssa, mutta en ole kuitenkaan koskaan kirjoittanut mitään siitä, että vielä pari vuotta sitten vanhempani ajattelivat, että Aadan sijaan toisesta koirastamme, Lisasta tulisi äiti. Meidän tavattoman rakas Lisa osoittautui kuitenkin myöhemmin vähän rikkinäiseksi lonkistaan ja vaikka sillä onkin aivan uskomattoman kultainen luonne ja siitä olisi varmasti tullut hyvä äiti, sitä ei voinut käyttää jalostuksessa. Niin meidän Lisasta ei sitten koskaan tullutkaan äitiä vaan lähinnä rakastava täti Aadan pienille pennuille ja vanhempani suunnittelivat, kuinka Lisa vietäisiin lähinnä sen oman elämän helpottamiseksi sterilisoitavaksi vielä jossain vaiheessa tulevien vuosien aikana.
Noin kuukausi se kauan odotettu päivä viimein koitti, jolloin Lisa matkusti Parikkalaan vanhempieni kanssa ja pääsi matkan päätteeksi sterilisaatioon. Palatessaan alkuillasta takaisin kotiin se oli odotusteni mukaisesti lääkkeistä kovin tokkurainen, se oli huojuen seisonut takakontissa koko matkan takaisin Savonlinnaan ja lepäsi sitten suurimman osan illasta omassa huoneessaan, nousi vain syömään ja juomaan myöhään illalla. Seuraavan viikon ajan Lisa oli ihan kuin toinen koira, murisi omasta huoneestaan muiden koirien kävellessä ohitse ja oli ilmeisesti juuri kipujen takia hetkittäin vähän ihan vihainen muille koirille, mikä puolestaan on täysin ymmärrettävää niin kovin suuren leikkauksen jälkeen. Palatessani pääsiäisenä takaisin Savonlinnaan rakas Lisa oli kuitenkin taas melko vahvasti oma itsensä, juoksi muiden koirien kanssa pihassa maitopurkin palanen suussaan ja vaati huomiota aivan kuten aina ennenkin, enkä olisi voinut olla yhtään onnellisempi siitä, että Lisa oli taas ennallaan ja ei enää vaikuttanut siltä, että sillä olisi jatkuvasti kipuja.
Ensimmäisen pääsiäispäivän iltana kävelimme Lisan kanssa kahdestaan rantaan nauttimaan auringonlaskusta, sillä se ei vielä jaksanut käydä yhtä pitkillä iltalenkeillä kuin kolme muuta koiraamme ja ansaitsi siten oman iltalenkkinsä rannalle. Illan viimeisten auringonsäteiden loisteessa istuimme hetkeksi aloillemme ja katselimme tyynelle järvelle, joka oli alkanut vähitellen vapautui paksun jääkerroksen alta, olin äärettömän onnellinen siitä, että luonto oli viimein alkanut kunnolla heräillä tähän kevääseen, olin onnellinen jokaisesta pienestä silmusta lehtipuiden oksilla. Lisa kantoi suussaan erilaisia keppejä kävellessään ympäri pientä niemeä ja kävi aina hetkittäin kastamassa tassunsa rantaveteen, juomassa raikasta järvivettä ja nauroi sitten taas silmillään. Se, kuinka tavattoman onnellinen se rakas karvakuono oli sinä iltana auringonlaskun maalatessa taivasta harmoniaan, teki minutkin aivan uskomattoman onnelliseksi ja meidän kävellessämme takaisin kotiin auringonlaskun maalaaman taivaan alla me hymyilimme yhdessä, eikä meillä ollut kiire yhtään mihinkään, ei yksinkertaisesti yhtään mihinkään, siinä hetkessä maailma ympärillämme tuntui pysähtyneen.
Lähetä kommentti