Kuusi vuotta sitten toukokuussa minä istuin Metropolia Ammattikorkeakoulun Myyrmäen kampuksella liikuntasalissa kuuntelemassa luentoa ja purin huultani verille asti ollakseni itkemättä. Olin juuri lukenut uutisen siitä, kuinka PMMP oli päättänyt soittaa kymmenen vuotta kestäneen aivan uskomattoman uransa viimeiset keikat tulevan kesän ja syksyn aikana, olin juuri lukenut, kuinka yksi elämäni suurimmista yhtyeistä oli tullut matkansa päähän. Siitä luennosta minä en muista enää näin kuusi vuotta myöhemmin mitään, mutta sen kuitenkin muistan, kuinka siinä hetkessä istuessani fukseja täynnä olevassa liikuntasalissa murruin pieniksi palasiksi, olin siinä, istuin ja kuuntelin, mutta en kuitenkaan. Seuraavana syksynä huusin ääneni käheäksi yhtyeen viimeisellä Tavastian keikalla, huusin niin kuin en olisi koskaan huutanut ja musiikki oli niin suurta, että se tuntui murskaavan minut alleen vyöryessään loppuunmyydyn yleisömeren ylitse, se oli yksi hienoimmista koskaan todistamistani keikoista ja samalla yksi hirveimmistä, sillä kaikki tuntui niin lopulliselta, vaikka yhtyeen viimeinen Tavastian keikka päättyikin onnellisuuteen, sellaiseen valtameren kokoiseen.
Lokakuun lopussa, melkein kuusi vuotta sitten, koitti lopulta se hetki, kun PMMP nousi viimeisen kerran värivalojen loisteeseen ja seistessäni sinä iltana yleisömeren keskellä Helsingin jäähallissa kyyneleeni eivät enää jääneet kiteiksi silmäkulmiin, ei olisi auttanut, vaikka minä olisin kuinka purrut huuleni verille asti. Sinä iltana värivalojen loisteessa kuultiin viimeisen kerran kaikki ne biisit, joiden kanssa olin kasvanut lapsesta nuoreksi aikuiseksi ja joiden kanssa olin kulkenut niin kauan, että niistä oli tavallaan tullut osa minua. Kuultiin biisit, joista oli tullut minulle niin äärettömän tärkeitä, että kyyneleet virtasivat vuolaina poskipäilleni huutaessani ääntäni käheäksi ja nostaessani käteni hetkittäin ilmaan siitä valtameren kokoisesta rakkaudesta, se ilta jäähallissa oli erityinen ja kävellessäni keikan jälkeen lokakuun kylmyydessä keskustaan tuntui kuin jotain käsittämättömän suurta olisi juuri päättynyt, jotain niin suurta, että se sai minut itkemään lohduttomasti vielä istuessani bussissa matkalla kotiin, pieneen soluasuntooni Malminkartanoon, se sai minut itkemään aamuun asti istuessani hetkittäin pienellä parvekkeellani katselemassa mustaa taivasta kylmässä lokakuisessa yössä ja kävelemään aamulla samassa valkoisessa pitsimekossa, edellisenä iltana kasvoilleni jääneissä meikeissä viestinnän luennolle, olemaan hiljainen ja etäinen, vähän kietoutuneena itseeni aivan luvattoman kauan.
Sen lokakuisen illan jälkeen en osannut kuukausiin kuunnella yhtyeen musiikkia itkemättä, mutta vähitellen kaikki ne arvet, jotka jäivät minuun sinä erityisenä iltana jäähallissa, alkoivat haalistua ja katsellessani kolme vuotta sitten Paula Vesalan nousevan Provinssin Woodland Stagelle auringonsäteiden loisteessa tuntui kuin kaikille niille kolmen vuoden takaisille arville olisi ollut tarkoituksensa. Vesalan keikka sinä kolmen vuoden takaisena lauantaina Woodland Stagella oli ihmeellinen ja yleisömeren laulaessa oot mun nouseva aurinko ja mun ainoa kotimaa tunsin, kuinka kylkiluideni alla muuttui hetkittäin rytmi, siinä hetkessä rakkaus oli aivan ylitsevuotavan suurta ja onnellisuus tuntui jokaisessa hengenvedossani. Enää ei itkettänyt tai jos itketti, niin se johtui pelkästään siitä suunnattomasti onnellisuudesta ja siitä ihan samasta onnellisuudesta minä itkin myös vajaa kuukausi sitten, huhtikuun lopussa Tavastialla, kun Vesala nousi kirkkaiden värivalojen loisteeseen ja loppuunmyydyssä salissa kaikuivat sanat kato äiti / kuitenki lähin tän näkösenä / sama perkeleen penikka / joo, se olen vaan minä, ne samat sanat, jotka olivat soineet kuulokkeissani kevään aikana luvattoman paljon. Itkin samasta onnellisuudesta, johon tunsin pakahtuvani silloin kolme vuotta sitten sinä lämpimänä kesäpäivänä Provinssissa, siitä samasta, joka tuntui hauraassa sydämessäni vuosia sitten aina seistessäni eturivissä ja huutaessani niin, ettei minusta enää keikan jälkeen lähtenyt äännähdystäkään, jollain tavalla se onnellisuus tuli jostain vuosien takaa, se oli jotain sellaista, mitä en ollut tuntenut aikoihin, sellaista, minkä muistan jostain menneisyydestä.
Se biisi ja ne rakkaat sanat tuntuivat tulevan jostain kaukaa, mutta samalla ne olivat kuitenkin juuri niin lähellä, että ne tuntuivat jokaisessa hengenvedossani. Heti ensimmäisestä biisistä lähtien oli selvää, että seuraavat puolitoista tuntia olisivat niin uskomattoman hienot, että niistä olisi joskus myöhemmin vaikea kirjoittaa jotain niin, että se riittäisi edes kaukaisesti kuvailemaan sitä, miltä tuntui seistä yleisömeren keskellä juuri sinä iltana, juuri siinä loppuunmyydyssä salissa Vesalan ollessa käsittämätön. Nimittäin sitä Vesala yksinkertaisesti oli, niin käsittämätön, että vaikka kuinka olen aina ajatellut Vesalan olevan yksi lahjakkaimmista suomalaisista muusikoista, minä olin täysin sanaton. Toisena biisinä kuultiin Tytöt ei soita kitaraa, joka kuulosti paremmalta kuin se on koskaan kuulostanut, se kuulosti erilaiselta, jollain tavalla kaukaiselta ja silti niin tutulta, sinä iltana se oli erityinen taideteos, sellainen, mitä myös koko keikka oli ensimmäisestä sekunnista viimeiseen asti. Taidetta olivat niin kaikki vanhat ja rakkaat biisit kuin myös ne uudet biisit, sellaiset, joita minä en ollut päässyt vielä koskaan aiemmin kuulemaan, sellaiset, kuten esimerkiksi Me tanssitaan liian vähän, joka kuultiin keikan kolmantena biisinä. Jos jotain odotan niin Vesalan seuraavaa pitkäsoittoa, mietin itsekseni musiikin viedessä minut mukanaan biisi toisensa jälkeen ja kirkkaiden värivalojen häikästessä silmiäni tunsin, kuinka kyyneleet valuivat poskipäilleni sanojen kaikki ne katastrofit joita sä pelkäsit / ne toteutui / tuli vedenpaisumus ja tuli tuhotulva / mut sä vielä uit / kävi kaikki klassiset / ja siinä hukku kyllä usko ihmisiin kaikuessa siinä loppuunmyydyssä salissa. Kyynelten virratessa vuolaina poskipäilleni olin yhtä valtavan kuoron kanssa sanoissa mulle sä olet ihme / tää ei oo mikään sun tila viimeinen / älä katso inhoten peiliin / sieltä katsoo kyllä kaunis ihminen / sä lähdet maata kiertämään / ja kaikki planeetat on sua varten / tänään et viel uskalla ulos / jäädään uusimaan sun unelmii, se oli yksi keikan hienoimmista hetkistä, yksi koko tämän kevään hienoimmista hetkistä, silloin kaikki oli siinä, ihan kaikki.
Uusiin biiseihin, minulle ennen sen illan keikkaa vielä tuntemattomiin, biiseihin kuuluivat myös Meillä kummittelee ja Makaroonilaatikko, joista jälkimmäinen on jäänyt kaikumaan alitajuntaani ja jonka toivon kuulevani mahdollisimman pian uudelleen, luulen, että siitä tulee itselleni tulevaisuudessa erityisen tärkeä biisi, enkä osaa edes sanoa, miksi, siltä minusta vain tuntui sinä iltana. Niiden kahden uuden biisin välissä kuultiin myös yksi Vesalan hienoimmista biiseistä Rakkaus ja maailmanloppu, se debyyttialbumin ensimmäinen biisi, se, jonka uskomattomaan tunnelmaan jäin kolme vuotta sitten kiinni lukemattoman monesti ja joka soi edelleen kuulokkeissani ajoittain. Vaikka se on kuulostanut aina aivan äärettömän hienolta ja vienyt minut mukanaan niin kuin musiikki parhaimmillaan vie, sinä iltana se kuitenkin kuulosti hienommalta kuin se oli kuulostanut koskaan aiemmin, omalla tavallaan se kiteytti kaiken sen, mitä rakastin siinä illassa, kaiken, mitä niin suunnattomasti rakastan Vesalassa. Sinä iltana sanat maailmanloppu on ainut asia johon todella luotan / jos ei rakkaus tuu / niin jotenkin siihen kaikki samaistuu vyöryivät loppuunmyydyssä salissa valtavan yleisömeren ylitse niin uskomattomalla voimalla, että hetken tuntui kuin olisin ollut täysin aseeton musiikin edessä ja niin minä tavallaan olinkin, aseeton ja ihan tavattoman onnellinen siitä. Sinä iltana minä en tarvinnut aseita, musiikin kuljettaessa mukanaan olin kotona ja kun lopulta, aivan uskomattoman illan päätteeksi viimeinen biisi ennen encorea, Vesalan ensimmäinen single Tequila kaikui valtavassa, musiikista ja onnellisuudesta humaltuneessa kuoromeressä, en osannut enää kuin hymyillä itsekseni, niin äärettömän onnellinen olin kaikesta siitä, mitä olin sinä iltana saanut kokea.
https://lyricstranslate.com/en/vesala-rakkaus-ja-maailmanloppu-lyrics.html
Maailmanloppu on ainut asia, josta osaisin laulaa,
mutta rakkaus myy,
ja siinä on monen laulun syntysyy
https://lyricstranslate.com/en/vesala-rakkaus-ja-maailmanloppu-lyrics.html
Maailmanloppu on ainut asia, josta osaisin laulaa,
mutta rakkaus myy,
ja siinä on monen laulun syntysyy
https://lyricstranslate.com/en/vesala-rakkaus-ja-maailmanloppu-lyrics.html
Maailmanloppu on ainut asia, josta osaisin laulaa,
mutta rakkaus myy,
ja siinä on monen laulun syntysyy
Sanojen oot mun nouseva aurinkoja mun ainoa kotimaa täyttäessä vuosien saatossa tavattoman rakkaaksi tullutta salia huokaisin itsekseni, että tunsin olevani kotona sen musiikin kanssa niiden seinien sisällä, vaikka ne rakkaat biisit olivatkin löytäneet sinä iltana aivan uusia muotoja. Kotona, hymyilin itsekseni sulkiessani hetkeksi silmäni tunteakseni sen kaiken taianomaisuuden jokaisessa hengenvedossani ja sydämeni muuttaessa rytmiään kuuntelin, kuinka musiikki vaihtui hetkeksi loputtomiin suosionosoituksiin. Sellaisiin, jotka Vesala oli sinä iltana (ja aivan rehellisesti sanottuna aina) ehdottomasti ansainnut ja samalla sellaisiin, jotka saivat naisen vielä palaamaan takaisin värivalojen loisteeseen, laulamaan vielä yhden laulun ja sanojen oli mullakin tunteet / oli mullakin sydän, e-oo / ja se päättyy nyt tähän / oli mullakin voimaa / vaan vähän kaikuessa takanani kävelin ulos Tavastian ovista, suuntasin suoraan kaukoliikenteen terminaaliin ja katsoin, kuinka Narinkkatorilla tytöt olivat tulleet odottamaan Robinin seuraavan päivän keikkaa, minä en enää välttämättä istuisi kokonaista yötä odottamassa jotain keikkaa tai edes jonottaisi keikalle montaa tuntia, mutta musiikkia minä rakastan edelleen vähintään yhtä paljon kuin ne tytöt huhtikuun yössä. Seuraavat neljä tuntia istuessani bussissa matkalla takaisin Jyväskylään minä katselin ikkunalasin takana vaihtuvaa maisemaa, josta näin hetkittäin vain palasia kaikessa pimeydessä, ja hymyilin itsekseni, kuinka se ilta oli ollut yksi tämän kevään hienoimmista, yksi niistä, joista kirjoitan vielä, kun ensilumi sataa maahan ja maisema verhoutuu pimeyteen iltapäivän ensimmäisinä tunteina.
Lähetä kommentti