Marraskuu vierähti ohitseni niin nopeasti, että tuntui kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan, mutta kaikesta tapahtuneesta päätelleen se kuitenkin oli, tuo harmaa, mutta silti kovin kaunis marraskuu. Vietin viikon rakkaassa pikkukaupungissa ja palasin sitten takaisin Jyväskylään järjestämään joulumarkkinoita, jotka olivat vieneet suurimman osan työajastani elokuusta asti ja saivat minut hetkittäin stressaantumaan niin, että heräsin aamuöisin saamatta enää unta. Vaikka stressi olikin marraskuussa hetkittäin valtameren kokoista ja meinasi jossain vaiheessa viedä minut mukanaan, marraskuussa tapahtui myös paljon kaikkea sellaista, mihin ei liittynyt stressiä ja siitä kaikesta muusta marraskuussa tapahtuneesta tahdon teille tänään kertoa, sillä ne asiat merkitsivät marraskuussa minulle suunnattomasti enemmän kuin ne stressin täyttämät hetket. Ne asiat tekivät harmaasta marraskuustani kauniin, vaikka se vierähtikin ohitseni niin nopeasti, että tuntui kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan ja kuin marraskuu olisi vaihtunut joulukuuhun huomaamattani, nyt minä aion kertoa teille kaikesta siitä, kovin harmaasta marraskuusta ja siitä, kuinka yhtenä aamuna se oli vaihtunut joulukuuhun.
Marraskuussa näin kaksi uskomattoman hienoa keikkaa, toisen Helsingissä ja toisen täällä Jyväskylässä, kaksi sellaista keikkaa, jotka saavat minut edelleen sanattomaksi kirjoittaessani tätä, juuri niin uskomattomia ja pysäyttäviä ne olivat, Paperi T ja Disco Ensemble. Sanattomaksi minut sai kieltämättä myös se, että sama mies, jonka minä pyysin luokseni kuuntelemaan Lapkoa kolme vuotta sitten marraskuisena yönä, on pysynyt vieressäni siitä marraskuisesta yöstä asti ja kaksi päivää ennen syntymäpäivääni vietimme meidän kolmatta vuosipäiväämme, teimme hyvää ruokaa ja oikeastaan vain olimme, kaupungin uinuessa pimeydessä ikkunalasin takana nautimme toistemme olemassaolosta. Nämä kolme meidän yhteistä vuottamme ovat olleet ihmeelliset ja kaiken onnellisuutemme keskellä me olemme kohdanneet myös monia vastoinkäymisiä, pieniä ja sitten niitä vähän suurempia, mutta lopulta olemme aina selvinneet kaikesta yhdessä, menneet eteenpäin entistä vahvempina ja kasvaneet samalla kiinni toisiimme, vastoinkäymiset ovat aina tuoneet meitä lopulta lähemmäs toisiamme. Siinä, missä olemme kohdanneet näiden vuosien aikana vastoinkäymisiä, olemme myös kohdanneet uskomatonta onnellisuutta ja rakastaneet aivan suunnattomasti, aivan kuin esimerkiksi sinä marraskuisena iltana, kun minä täytin 26 vuotta ja istuimme elokuvateatterin hämärässä katsellen kesken elokuvan välillä toisiamme.
Sitten saapui jo joulukuu, yhdessä yössä harmaan sävyihin verhoutunut marraskuu oli jäänyt taaksemme ja istuessani seitsemältä aamulla bussissa matkalla Hipposhallille saattaamaan loppuun joulumarkkinat, joita olin järjestänyt koko syksyn, minä katselin, kuinka puhelimeni näytössä päivämäärä oli vaihtunut joulukuuhun. Joulukuun ensimmäinen oli kaunis pakkaspäivä ja auringonsäteet murtautuivat pilviverhon takaa ensimmäistä kertaa sillä viikolla, mikä tuntui sinä talvisena päivänä tavallaan merkittävältä, aivan kuin valtava kivenlohkare olisi murtunut pieniksi palasiksi rintalastani alla saaden auringonsäteet vihdoin taivaalle. Tuntui kuin siihen auringonsäteiden verhoamaan päivään olisi päättynyt jotain ja tavallaan siihen päättyikin, kävellessäni illalla sen rakkaimman luokse olin käsittämättömän väsynyt, jalkani olivat kymmenen tunnin seisomisesta kipeät ja tuntui kuin olisin voinut nukahtaa hetkenä minä hyvänsä, mutta ennen kaikkea minä kuitenkin olin onnellinen, onnellinen siitä, että se kaikki oli viimein ohitse. Sinä iltana annoin itseni vain olla, istuin lämpimässä saunassa rauhan tuntuessa sydämessäni ja nukahtaessani viimein vuorokauden vaihteessa näin unta, jota en enää seuraavana aamuna muistanut tarkasti, eikä minun tarvinnutkaan muistaa, ei se ollut niin tärkeää.
Joulukuun ensimmäisen päivän jälkeen koko tämän syksyn rauhattomasti lyönyt sydämeni on vähitellen rauhoittunut, minä olen uskaltanut päästää irti stressistä ja olla vain, istua iltaisin pienessä ja kovin rakkaassa asunnossani katsellen kynttilöiden luomaa valoa. Joulukuu on tänä vuonna alkanut kauniisti, olen viettänyt aikaa sen maailman rakkaimman kanssa, nauttinut rauhasta rintalastani alla ja nukkunut hyvin, heräämättä aamuöisin stressaamaan mistään, mutta olen myös matkustanut Helsinkiin, kävellyt jouluvaloihin verhottuja katuja vesisateessa ja seisonut Tuomiokirkon portailla katsomassa edessäni loistavia valoja, olen seisonut yleisömeren keskellä Disco Ensemblen poistuessa lavalta viimeisen kerran ja öisellä kotimatkalla katsellut pimeydessä uinuvaa maisemaa. Sitten on ollut niitä iltoja, kun olen vain istunut tässä pienessä, niin kovin rakkaassa asunnossani katselemassa niiden kynttilöiden luomaa valoa ja jostain syystä niissä illoissa on ollut minulle jotain erityistä, niinä iltoina sydämeni on osannut rauhoittua lyömään tasaisesti ja rauhallisesti, niinä iltoina rauha on tuntunut jokaisessa hengenvedossani ja jos jostain, niin siitä olen ollut tavattoman onnellinen.
Lähetä kommentti