Disco Ensemble. Pelkästään yhtyeen nimen mainitseminen saa aina aikaan lämpimän tunteen rintalastani alla, onhan kyseinen yhtye kuulunut elämääni jo kymmenen vuoden ajan ja ollut niistä sieltä kymmenen vuoden takaisista hetkistä aina tähän päivään asti yksi itselleni henkilökohtaisesti rakkaimmista yhtyeistä. Näiden kymmenen vuoden aikana olen viettänyt yhtyeen musiikin seurassa lukemattomia tunteja, hukkunut värivalojen loisteeseen useammin kuin muistan ja hymyillyt keikkojen jälkeen kävellessäni kotiin, mutta ennen kaikkea minä olen tuntenut niin vahvasti, että se tuntuu selkärankani jokaisessa nikamassa, tuntenut niin äärettömän vahvasti, ettei siinä ole lopulta ollut mitään järkeä. Näihin kymmeneen vuoteen mahtuu suunnattomasti muistoja, niitä sellaisia, jotka eivät varmasti tule koskaan unohtumaan ja muistan edelleen esimerkiksi sen hetken, kun näin yhtyeen ensimmäistä kertaa värivaloissa. Oli Jurassic Rock 2010, ne aivan ensimmäiset festarit, joille lähdin ystävieni kanssa tarkoituksenani leiriytyä leirintäalueella koko festareiden ajan, festarit, joiden aikaan ystäväni ei ollut täyttänyt vielä sitä leirintäalueelle pääsyyn vaadittavaa 16 vuotta ja jonka puolesta kaverimme oli luvannut tarpeen vaatiessa valehdella, esittää puhelimessa olevansa hänen isänsä, mikäli joku tahtoisi puhua hänen vanhempiensa kanssa tarkastaakseen hänen ikänsä, eihän hänellä mitään henkilöllisyyspapereita ollut. Kukaan ei kuitenkaan koskaan kyseenalaistanut hänen ikäänsä ja niin me pystytimme telttamme leirintäalueelle Mikkelin Visulahteen, kaikki oli silloin vielä niin kovin uutta ja hienoa, olihan se ensimmäinen kerta leirintäalueella.
Disco Ensemble esiintyi festareiden ensimmäisenä iltana ja olin nähnyt aiemmin samana päivänä myös sen hetkisen suosikkiyhtyeeni Lapkon ensimmäistä kertaa livenä, joten on varmaan sanomattakin selvää, että olin onnellisuudesta aivan sekaisin. Disco Ensemblen noustessa lavalle sinä kahdeksan vuoden takaisena iltana minä olin sanaton, yhtye oli yksinkertaisesti aivan uskomaton ja siinä energiassa oli jotain sellaista, mitä en ollut kokenut minkään yhtyeen keikalla koskaan aiemmin. Yhtyeen lavaenergia tuntui jokaisessa hengenvedossani, jokaisessa solussani ja sitä samaa energiaa minä olen ihmetellyt sen illan jälkeen vuosi ja keikka toisensa jälkeen, sillä kertaakaan Disco Ensemble ei ole jättänyt minua keikallaan kylmäksi. Festareiden toisena iltana minulla puolestaan oli kylmä, jotenkin aivan järjettömän kylmä seistessäni vesisateessa katselemassa keikkoja ja päätin lähteä pikkusiskoni kummin luokse festareiden toiseksi yöksi, olinhan tullut edellisenä iltana kipeäksi ja teltassa nukkuminen ei houkutellut, sillä kaiken lisäksi olin päättänyt olla festareiden ajan täysin selvinpäin (tähän on varmaan hyvä kertoa, että olin juonut itseni ensimmäistä kertaa humalaan muutamaa kuukautta aiemmin ja ajattelin, etten tarvitse alkoholia festareilla, sillä kyllähän se musiikki olisi parempaa selvinpäin ja niin se onkin, mutta festareiden leirintäalueet eivät ole lempipaikkani selvinpäin vielä tänäkään päivänä.)
Joulukuussa 2012 yhtye esiintyi Savonlinnan Happytimessa, siinä pienessä baarissa, jossa olin istunut ystävieni kanssa lukuisia kertoja, mutta jossa olin aiemmin todistanut vain kahta keikkaa. Lava oli äärettömän pieni ja yhtye kulki sinne yleisömassan läpi, mutta ehkä nimenomaan se teki keikasta niin erityisen ja intiimin, sellaisen, jota muistelen edelleen lämmöllä. Sillä keikalla yhtyeen energia yhdistettynä yleisömeren energiaan oli jotain aivan sanoinkuvaamatonta, enkä minä osannut sanoa, milloin olisin viimeksi ollut niin vahvasti elossa, yleisömeren keskellä, aivan vieressäni olleiden iholla huusin ääntäni käheäksi ja nostin käteni ilmaan, olin elossa. Seuraavana aamuna nauroin itsekseni, kuinka olin onnistunut keikan aikana saamaan koko kehoni täyteen eri kokoisia mustelmia ja kuinka kaikista niistä mustelmista ja käheästä äänestäni huolimatta se oli kuitenkin ollut sen arvoista, Disco Ensemble oli ollut niiden mustelmien ja käheän äänen arvoinen. Se joulukuinen keikka Happytimessa on yksi niistä keikoista, joita muistelen edelleen lämmöllä, niin erityinen se tavallaan oli, niin äärettömän intiimi ja tunnelataukseltaan vahva, niin rakkaat muistot siitä keikasta jäi.
Sen joulukuisen keikan jälkeen minulle jäi sellainen tunne, että minun olisi nähtävä yhtye pian uudelleen värivalojen loisteessa, joten on varmaan sanomattakin selvää, ettei minun ei tarvinnut miettiä hetkeäkään, menisinkö helmikuussa 2013 katsomaan yhtyeen keikkaa Nosturiin, ennen kuin ehdin edes miettiä minä olin ostanut lipun sille helmikuiselle keikalle. Helmikuun viidentenätoista päivänä suuntasimme ystävieni kanssa keikkapaikalle ja päästyäni hieman ennen keikan alkamista salin puolelle jostain syystä minusta tuntui, että on käsittämättömän hyvä idea puskea yleisömassan keskelle ja osallistua uusissa, korollisissa saappaissani ensimmäistä kertaa elämässäni pittiin. En osaa sanoa, oliko se välttämättä käsittämättömän hyvä idea, mutta ainakin minulla oli valehtelematta aivan järjettömän hauskaa ja musiikki tuntui jokaisessa hengenvedossani, minkä lisäksi sain kokea sen, miltä tuntuu kaatua keskellä pittiä ja sen, miltä tuntuu valehdella oma nimensä ja puhelinnumeronsa jollekin, joka olisi ollut niin kovin kiinnostunut tapaamaan vielä joskus myöhemmin. Minä en vain ollut kiinnostunut, sinä vuonna ja monta vuotta sen jälkeenkin minua kiinnosti lähinnä vain musiikki ja erityisesti keikat, joista minulla olisi ihan lukemattomia tarinoita kerrottavana, vaikka niistä paljon olenkin niiden vuosien aikana kirjoittanut, jättänyt vain aina kertomatta esimerkiksi ne hetket, jolloin olen kaatunut pitissä tai kävellyt keikan jälkeen vahingossa Ruoholahteen, kun on pitänyt kävellä rautatieasemalle, niin, sekin on mahdollista.
Helmikuussa 2015 yhtyeen toinen ja todennäköisesti tunnetuin albumi First Aid Kit täytti kymmenen vuotta ja yhtye lähti sen kunniaksi kiertueelle, joka pysähtyi huhtikuussa Tavastialle. Sinä keväänä olin lähes poikkeuksetta jokaisella keikalla eturivissä, eikä tämä keikka tehnyt asiaan mitään poikkeusta ja minulla ei vieläkään, näin kolme vuotta keikan jälkeen ole tarpeeksi vahvoja sanoja kuvailemaan sitä tunnetta rintalastani alla sillä kyseisellä keikalla. First Aid Kit oli ollut minulle vuosien ajan yksi kaikista rakkaimmista albumeista, olin kuunnellut sitä aivan luvattoman paljon ja kun loppuunmyydyllä Tavastialla ne kaikista rakkaimmat biisit kaikuivat yleisömeren ylitse, tuntui kuin ne eivät olisi koskaan kuulostaneet niin vahvoilta, yksinkertaisesti niin uskomattoman hyviltä. Siinä hetkessä eturivissä minä olin järjettömän vahvasti elossa, huusin jokaisella
hengenvedollani ääntäni käheäksi ja kyyneleet silmäkulmassa olin niin äärimmäisen onnellinen, etteivät edes kaikki maailman sanat olisi pystyneet kuvailemaan sitä tunnetilaa,
siinä hetkessä minä olin samanaikaisesti sekä rauhaton että suunnattoman
rauhallinen, äärettömän rikkinäinen ja kokonaisempi kuin kukaan muu,
siinä hetkessä minussa asui vuosien takaista surumielisyyttä ja silti
niin tavattoman suurta onnellisuutta, että pystyin ainoastaan
nostamaan käteni ilmaan ja huutamaan ääntäni käheäksi. Huolimatta siitä, että olin eturivissä, löysin itsestäni seuraavana aamuna mustelmia, mutta naurahdin itsekseni, että jos joku keikka oli mustelmien arvoinen niin nimenomaan se edellisenä iltana todistamani, vielä harjatessani takkuisia hiuksiani sinä aamuna minua hymyilytti.
Seistessäni näiden ja luvattoman monen muun keikan jälkeen Lutakossa marraskuun kuudentenatoista rintalastani alla oli jälleen se lämmin tunne, keskellä yleisömerta tuntui kuin minä olisin ollut kotona ja yhtyeen noustessa värivalojen loisteeseen en voinut kuin unohtua miettimään, kuinka minun tulee ikävä. Minun tulee ikävä sitä aivan käsittämätöntä energiaa ja sitä euforiaa, johon minä tunnen hukkuvani jokaisella Disco Ensemblen keikalla, minulle tulee ikävä sitä valtameren kokoista tunnemassaa, jonka yhtyeen musiikki saa minut hetkittäin tuntemaan yleisömeren keskellä, minun tulee ikävä kaikkea sitä, sillä minkään muun yhtyeen keikalla en tunne samoin. Minä olin kuitenkin päättänyt, että sinä iltana en tahdo olla surullinen ja sanojen but maybe you'll come and put me out of my misery / one graceful day you'll set me free kaikuessa loppuunmyydyssä salissa huusin jälleen ääntäni käheäksi, kuten jokaisella todistamallani Disco Ensemblen keikalla, huusin, sillä minusta tuntui, etten voinut tehdä mitään muuta. Yhtye oli yksinkertaisesti niin kova, että unohdin kokonaan sen, että yhtyeen viimeiseen keikkaan oli enää alle kuukausi ja sen jälkeen minä en välttämättä pääsisi enää koskaan nauttimaan yhtyeen musiikista värivaloissa, mutta ehkä se oli kuitenkin hyvä, että unohdin, sillä sen keikan aikana minä nautin musiikista, nautin siitä, että musiikki sai minut tuntemaan. Nautin niin suunnattomasti, että kävellessämme poikaystäväni kanssa myöhemmin samana iltana kotiin minä vain hymyilin tyhmästi ja nukahdin hetkeä myöhemmin onnellisena, niin kovin onnellisena siitä, että sain kokea sen illan, mutta myös ne kaikki muut illan näiden kymmenen vuoden aikana, olin onnellinen kaikista niistä muistoista, jotka eivät tule koskaan unohtumaan.
Lähetä kommentti