6. joulukuuta 2018

ÄITINI PALASI SATULAAN ENSIMMÄISTÄ KERTAA VUOSIIN

IMG_5174IMG_5181

Kuten minun, myös äitini ratsastushistoria alkaa hänen lapsuusvuosistaan ja kun menimme pikkusiskoni kanssa vuosia sitten ensimmäiselle ratsastustunnillemme, myös äitini alkoi vuosien tauon jälkeen ratsastaa uudelleen. Se oli meidän kolmen yhteinen harrastuksemme todella kauan huolimatta siitä, että Vuohimäen ratsastuskoulu, jossa kaikki kolme aloitimme ratsastuksen, vaihtui muutaman vuoden harrastamisen jälkeen Kirstin talliin, joka taas myöhemmin vaihtui Paunolanmäen talliin, jonka ihastuttavilla islanninhevosilla kävimme vaeltamassa kauniissa maastossa aina ajoittain. Ensimmäisenä meistä kolmesta harrastuksesta luopui pikkusiskoni, minkä jälkeen kävimme äitini kanssa kahdestaan vaeltamassa islanninhevosilla, mutta lopulta muuttoni Helsinkiin vaikutti elämääni niin, etten minäkään enää käynyt ratsastamassa, minulla ei yksinkertaisesti ollut aikaa käydä ratsastamassa vieraillessani rakkaassa pikkukaupungissa ja pääkaupunkiseudulla ratsastuskoulujen hinnat olivat silloiselle opiskelijabudjetilleni aivan tavattomasti liian korkeat.

Niin ratsastus sitten lopulta jäi, mutta äitini ja minä haaveilimme kuitenkin ratsaille pääsemisestä aina ajoittain. Minä haaveilin harrastuksen uudelleen aloittamisesta niin kauan, että lopulta minusta tuntui, etten voisi tehdä muuta nousta jälleen ratsaille. Tänä syksynä nousin ratsaille ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen ja hetkeäkään miettimättä varasin itselleni viikoittaisen vakiotunnin, enkä liioittele yhtään sanoessani, että olen ollut siitä ihan äärettömän onnellinen ja että äitini on ollut siitä myös onnellinen. Samanaikaisesti äitini on kuitenkin myös haaveillut pääsevänsä pitkästä aikaa ratsaille, joten päätimme marraskuun alussa suunnata yhdessä Enonkoskelle Kirsin tallille, sinne, missä me aikoinaan kyllästyimme kaviouran kiertämiseen, mutta minne tuntui kuitenkin niin kovin helpolta palata. Kaartaessamme tallin pihaan näytti kuin mikään ei olisi muuttunut, mutta astuessani autosta ulos huomasin, että tallin pihaan oli ilmestynyt toinen ratsastuskenttä, satulahuone oli vaihtanut paikkaansa pihassa sijaitsevaan varastoon ja tallissa harjalaatikoiden paikka vaihtunut, suurimmaksi osaksi kaikki oli kuitenkin ennallaan, samoin kuin silloin kuin viimeksi tallilla kävin.

IMG_5170

Ratsuni oli kaunis 10-vuotias suomenhevostamma Helmi, joka ei ollut tallilla vielä silloin, kun minä viisi vuotta sitten keväällä kävin siellä viimeksi ratsastamassa, äitini ratsu 13-vuotias suomenhevosruuna Onni taas puolestaan on ollut tallilla ilmeisesti jo kauemmin. Nimenoman Kirsin tallilla minä silloin aikoinaan rakastuin suomenhevosiin, rakastuin niiden rauhallisuuteen ja luotettavuuteen, siihen, että korkeiden puoliveristen ja kovin omapäisten ponien jälkeen ne tuntuivat tavallaan suunnattoman turvallisilta. Silloin, kun vuosia sitten kävin tallilla säännöllisesti ratsastustunneilla minulle rakkaimpia suomenhevosia olivat ihan ehdottomasti Sirivei ja Eetu, joista ilmeisesti molemmat ovat vuosien saatossa siirtyneet vihreämmille laitumille. Oikeastaan luulen, että suurin osa niistä hevosista ja poneista, jotka olivat tallilla silloin vuosia sitten, ovat jo laukanneet vihreämmille laitumille, mietin harjatessani Helmiä kevyen tihkusateen kastellessa hiuksiani ja naurahdin sitten itsekseni, kuinka pitikin tihkuttaa vettä juuri silloin kun ensimmäistä kertaa vuosiin menimme ratsastamaan yhdessä äitini kanssa. Ratsujen varustamisen jälkeen siirryimme ratsastuskentälle, sille pienemmälle, jota ei ollut vielä silloin, kun kävin tallilla viimeksi ja hetken minulla oli tunne siitä, ettei tunti tarjoaisi minulle mitään uutta, tunne osoittautui kuitenkin pian vääräksi, vaikka se tuntuikin yksinkertaisesti uskomattomalta.

Noustessani ratsaille sain pian todeta itsekseni, etten osannut ratsastaa ratsuani ja hetken mietin itsekseni, että olenko todella näin huono ratsastaja, etten saa hevostani kääntymään niin halutessani. Onnekseni minulle selvisi, että Helmiä kuului ratsastaa suurimmaksi osaksi vain istunnalla, tieto helpotti ratsastamista vähän, mutta silti yhteistyömme tuntui ainakin alkuun olevan todella kaukana siitä, mitä olisin toivonut sen olevan. En ollut koskaan ratsastanut samanlaisella hevosella, sellaisella, joka luki niin vahvasti ainoastaan istuntaani, mutta siitä huolimatta me aloimme tunnin edetessä löytää ratsuni kanssa yhteistä säveltä ja tuntui kuin vähitellen olisin oppinut ratsastamaan sitä niin, että se kulki kuten halusin. Luulen, että seuraava ratsastustuntini Helmin kanssa olisi mennyt paremmin, tunti oli tavattoman lyhyt aika oppia ratsastamaan tällä kauniilla suomenhevosella, mutta olin kuitenkin äärettömän onnellinen siitä, että äitini osalta ratsastustunti meni loistavasti. Äitini on nykyään todella vahvasti koiraihminen, mutta tavallaan minä uskon, että tämä ratsastustunti vain vahvasti hänen tunnettaan siitä, että hän tahtoisi vielä jonain päivänä ratsastaa aktiivisemmin kuin kerran muutamassa vuodessa. Niin kivaa hänellä oli sen tunnin aikana tihkusateen piiskatessa kasvojamme ja niiden uskomattoman kauniiden suomenhevosten kulkiessa kanssamme rohkeina ja turvallisina, eivät ne todellakaan turhaan ole minulle rakkain hevosrotu enkä turhaan ole sanonut, etten jos minä jonain päivänä omistan hevosen, se on aivan ehdottomasti suomenhevonen ja tulen rakastamaan sitä tavattomasti, arvostamaan sitä enemmän kuin osaisin kuvitella.

IMG_5211IMG_5259IMG_5264

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti