4. joulukuuta 2018

VAIN MUISTOT JÄIVÄT 118-VUOTIAASEEN PUUTALOON

IMG_5033IMG_5054

Enonkoskella, noin parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä rakkaasta pikkukaupungista, kapean metsätien päässä seisoo vuonna 1900 rakennettu talo, parhaat päivänsä nähnyt puutalo, joka on seisonut aloillaan jo silloin, kun tämä maa ei ollut vielä itsenäinen Suomi. Pieni puutalo, joka on yli vuosisadan ajan nähnyt kesäpäivien vaihtuvan hiljalleen syksyyn, ruskaan verhoutuneen maan pukeutumaan lumihuntuun talvien ensimmäisinä päivinä ja kevään saavan vuosi toisensa jälkeen luonnon heräilemään pitkän talven jälkeen, pieni ja ihan suunnattomasti elämää nähnyt puutalo, joka on seisonut rauhallisena aloillaan 118 vuotta, nähnyt lukemattomia syysmyrskyjä ja pakkaspäiviä. Pieni ja niin kovin sympaattinen puutalo, joka on nähnyt elämää monta sukupolvea ja vuosikymmentä, täyttynyt lämmöstä jouluaattoisin lasten ja lastenlasten saapuessa viettämään joulua isovanhempiensa kanssa, puutalo, joka on ollut monelle rakas koti.

En tunne talon historiaa aivan sinne vuoteen 1900 asti, mutta jollain tavalla talo on aina huokunut historiaansa sieltä vuosisadan alusta asti, jollain tavalla se on varmaan aina kertonut minulle tarinoita jostain vuosisadan takaa ja niitä se kertoi minulle myös yhtenä marraskuun päivänä, kun kävelimme äitini ja poikaystäväni kanssa metsätietä pitkin talon pihaan. Muistan, kun yhtenä juhannuksena kävimme äitini kanssa katsomassa taloa ja kävelimme kumisaappaat jalassa sen ovelle, sillä piha oli täynnä korkeaa heinää, nyt äitini oli käynyt isovanhempieni kanssa niittämässä heinät pois aiemmin syksyllä ja ovelle pääsi helpommin. Portaille oli astuttava varovaisesti, ne ovat vuosien saatossa antautuneet luonnon armoilla ja olisivat voineet pettää jalkojemme alla, mutta eivät kuitenkaan sitä tehneet, äitini kaivaessa vanhaa avainta taskustaan portaat kantoivat häntä yhtä varmasti kuin aina ennenkin. Luulen, että tämä tuleva talvi saa portaat viimein luovuttamaan, eivät nekään voi kestää ikuisesti luonnon armoilla, eivät ilman mitään korjauksia tai suojausta.

IMG_5051IMG_5036IMG_5075

Äitini avatessa vanhan puutalon oven suurella avaimella tuntui kuin aika olisi pysähtynyt, isoisäni jälkeen kukaan ei ole viettänyt talossa aikaa muuten kuin käydäkseen katsomassa, että kaikki on ennallaan. Isoisälläni oli tapana viettää täällä kesänsä, hän lähti kaupungista aina kevään ensimmäisinä päivinä ja palasi takaisin vasta syksyllä, kun illat olivat pimeitä ja yöt kylmiä. Isoisäni oli minulle tavallaan melko kaukainen ihminen, en tuntenut häntä juurikaan, mutta hän piti kuitenkin valokuvaani kirjahyllyssään ja toi minulle ja pikkusiskolleni joululahjoja ollessamme ihan pieniä lapsia. Isoisäni elämä oli valitettavasti suurimman osan ajasta sellaista, ettei meidän lastenlasten ollut helppo tutustua häneen yhtään paremmin, mietin kävellessäni eteisestä tupaan, joka on aikoinaan täyttynyt elämästä ja jossa on kylminä talvi-iltoina istuttu hellan lämmittäessä pakkasessa jäätyneitä varpaita öljylampun valaistessa huonetta, sähköjä kun talossa ei ole koskaan ollut, eikä ole ollut juoksevaa vettäkään, silloin aikoinaan täällä pärjättiin aivan hyvin ilman niitäkin.

Nyt jäljellä olivat enää muistot, keittiön komerossa vanhoja astioita, seinällä haparoivia käsinkirjoitettuja numeroita, puuhellalla suuri kattila ja makuukamarin puolella valokuva-albumit täynnä valokuvia ihmisistä, joita kukaan elossa oleva sukulaiseni tuskin tunnistaisi, peilipöydällä kehyksissä vuosien saatossa haalistunut valokuva isomummostani ja korutelineessä sama kello, joka roikkui hänen kaulassaan vanhassa valokuvassa. Isomummoni oli pyhäkouluopettaja ja hänen vanhat raamattunsa äitini on hakenut parempaan turvaan jo kauan sitten, sillä tämän pienen talon kylmyydessä ne olisivat vain haurastuneet aivan niin kuin olivat haurastuneet myös piirongin laatikoista löytyneet vanhat asiakirjat, isoisoisäni henkilöpaperit ja vanhat markan setelit, jotka olivat jääneet vanhoihin rahapusseihin. Kaikki tässä pienessä puutalossa tuntui haurastuneen vuosien saatossa, mutta katsoessani isomummoni valokuvaa niissä vähän rikkinäisissä kehyksissä tuntui kuin kaikki se elämä olisi jäänyt tähän taloon, kuin mikään ei olisi kadonnut mihinkään, ei hänkään.

IMG_5055

En tuntenut häntäkään, mutta luulen, että hänen asenteensa tätä elämää kohtaan oli aivan uskomaton. Tavallaan olisin halunnut tuntea hänet, olisin halunnut kulkea hänen kanssaan hiekkatietä pitkin tansseihin ja olla kuuntelemassa hänen oppejaan, hän oli varmasti hieno nainen. Yhtenä keväänä vanhempani toivat minulle hänen vanhan polkupyöränsä, ajoin sillä monta kesää aina vieraillessani pikkukaupungissa ja mikään polkupyörä ei ole koskaan ollut minulle niin rakas, mutta puolitoista vuotta sitten minä jäin auton alle pyöräillessäni sillä. Luulen, että se tavallaan pelasti henkeni sinä heinäkuisena päivänä, nimittäin ilman sitä minä olisin luultavasti saanut huomattavasti pahempia vammoja kuin murtuneen pohjeluun. Ehkä isomummo suojeli minua sinä heinäkuisena päivänä, vaikka hän ei olekaan enää aikoihin ollut keskuudessamme tai sitten se oli ihan vain sen polkupyörän ansiota, kyllähän se aika uskomaton polkupyörä oli.

IMG_5105IMG_5037IMG_5094IMG_5108

Nyt ei ole enää sitä polkupyörääkään, mietin kävellessäni talolta vanhalla saunalle, jossa tuoksui edelleen savu, saunaa oli käytetty vuosia sitten savusaunana, enää sitä ei uskaltaisi aivan sellaisenaan käyttää, niin huonoon kuntoon se on vuosien saatossa mennyt. Pukuhuoneesta löytyi edelleen laatikoittaan tulitikkuja ja puoliksi poltettu tupakka, isoisäni oli ilmeisesti polttanut tupakkaa saunomisen ohessa, eihän se kukaan muukaan olisi voinut olla, täällä kun ei kukaan muu ole saunonut vuosikausiin. Vanhan saunan kanssa samassa rakennuksessa on puuliiteri ja varasto, joka on täynnä työkaluja ja vanhaa romua, juuri sellaista, mitä kukaan ei varmasti tule enää koskaan tarvitsemaan, kaikki hyödyllinen on haettu parempaan talteen jo kauan sitten, pian isoisäni kuoleman jälkeen, mutta muistot tuntuivat silti olevan läsnä myös varastossa, ei niiden säilymiseen tarvittu mitäänt työkaluja, muistot olivat jääneet, vaikka muut olivat menneet.

Isoisäni kuoli helmikuussa 2012 kaupunkiasunnossaan ja sain silloin hänen vanhan filmikameransa, joka oli roikkunut vanhan puutalon seinällä kuin muistoina jostain 50-luvulta, mietin kävellessäni vielä kerran puutalon ovesta sisään ja katsoin, kuinka isoisäni edesmenneen koiran panta ja hihna roikkuivat eteisen seinällä, sen pystykorvan elämä päättyi aikoinaan tämän puutalon pihaan, se oli isoisälleni varmasti äärettömän rakas koira. Jatkoin eteisestä suoraan tuvan läpi makuukamariin, katselin vanhoja mustavalkoisia valokuvia ja mietin, kuinka se saattoi olla viimeinen kerta, kun tulisin koskaan käymään siinä vanhassa puutalossa. Viimeinen kerta, mietin ja otin mukaani isomummoni valokuvan ja korutelineessä roikkuneen isomummoni kellon, isoisäni valokuva jäi vielä koristamaan makuukamarin kellertävää seinää, täytyihän viimeisimmän isännän valokuva olla talon seinällä, aivan kuin vartioimassa kaikkia niitä muistoja.

IMG_5147

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti