MITÄ SUOMEN LUONTO MERKITSEE MINULLE?

Lupasin huhtikuun lopussa kirjoittaa Music Against Drugsille blogitekstin Suomen luonnosta, mutta lopulta minun oli tavallaan äärettömän kirjoittaa, en yksinkertaisesti tiennyt, mitä minun täytyisi kirjoittaa, että se olisi tarpeeksi kertomaan suhteestani luontoon, tarpeeksi kertomaan luonnon merkityksestä itselleni. Minä vietin kokonaisen kuukauden kirjoittamatta sanaakaan aiheesta, kokonaisen kuukauden aina siihen asti, kunnes yhtenä harmaana aamuna heräsin ahdistukseen, joka tuntui syvällä rintalastani alla. Istuin vanhempieni olohuoneessa katselemassa presidentti Koiviston hautajaisia, kun vieressäni makaava koira alkoi käyttäytyä epätavallisen levottomasti ja vain hetkeä myöhemmin ukkonen jyrisi niin kovaa, että se sai ikkunalasit helisemään ja hauraan sydämeni muuttamaan rytmiään, silloin tiesin tarkalleen, mitä minun täytyisi kirjoittaa, tiesin, mikä olisi tarpeeksi kertomaan suhteestani luontoon. Minä tiesin, sillä sen lisäksi, että ukkonen sai pikkukaupungin tuomiokirkon tornin savuamaan, se tuntui selkärankani jokaisessa nikamassa ja jokaisessa hengenvedossani, tuntui aivan kuin olisin hengittänyt sen mukana ja antautunut luonnon äärettömälle voimalle kaatosateen rauhoittaessa lopulta rytmiään muuttaneen sydämeni.

Helatorstaina todistamani ukkonen oli niin äärettömän voimakas, että tunsin sen ahdistuksena jossain rintalastani alla tuntikausia ennen salamointia ja sellainen voima on yksinkertaisesti juuri niin uskomaton, ettei sellaiseen riitä keskeneräiset lauseeni. Uskomatonta on tavallaan myös se, kuinka vahvasti tunnen olevani vain osa luontoa, mietin kävellessäni maailman rakkaimman ihmisen kanssa ilta-auringossa metsän humistessa rauhallisena ympärilläni. Muistelin aikaa, jolloin muutin Helsinkiin ja ensimmäinen asia, jota aloin todella kaipaamaan kotikaupungistani oli nimenomaan sen uskomattoman rauhoittava luonto. Kuvittelin, että enemmän kuin mitään rakastaisin kaupunkia, joka saisi sydämeni muuttamaan jatkuvasti rytmiään mukanaan, mutta vietettyäni ensimmäiset kolme kuukautta rautatieaseman kiireessä, raitiovaunujen kolinassa ja pienessä soluasunnossa aloin kaivata sateen jälkeistä tuoksua rantakallioilla, puiden huminaa takapihaltamme avautuvassa metsässä ja sitä, kuinka syksyisin voi istua metsässä syömässä mustikoita. Aloin kaivata, vaikka rakastin raitiovaunujen kolinaan hukkuvaa kaupunkia koko hauraasta sydämestäni, rakastin tuntemattomille kadunkulmille eksymistä merituulen tarttuessa päättäväisesti hiuksiini ja sitä, kuinka istuessani iltaisin pienellä parvekkeellani lentokoneet lensivät ohitseni tummansinisellä taivaalla.

Ehkä olin pitänyt sitä kaikkea tavallaan itsestäänselvyytenä, olinhan asunut ensimmäiset kaksikymmentä vuotta elämästäni metsän välittömässä läheisyydessä ja viettänyt lapsuuteni kesät metsien varjoissa rakentaen ystävieni kanssa erilaisia majoja ja kiiveten korkeisiin puihin. Vasta muutettuani viidentoista minuutin junamatkan päähän Helsingin keskustasta ymmärsin luonnon merkityksen ja sen, että Suomen luonto on yksinkertaisesti nimenomaan yksi niistä asioista, joista en luopuisi mistään hinnasta. En luopuisi taianomaisista havumetsistä, lukuisista järvistä tai rauhallisina paikoillaan seisovista kallioista, en luopuisi vuodenajasta riippumatta vihreinä säilyvistä kuusista tai syksyisin ruskaan verhoutuvista koivuista. Minä en luopuisi siitä, kuinka luonto saa sydämeni rauhoittumaan ja onnellisuuden kulkemaan kuin aaltoina selkärangassani, mietin istuessani maailman rakkaimman ihmisen kanssa rantakallioilla katselemassa ilta-auringon maalaavan maisemaa harmoniaan ja kuuntelin laineiden lyövän hitaasti kallioon, nimittäin juuri sitä luonto minulle merkitsee. Rauhoittumista metsän humistessa hiljaisena ympärilläni, onnellisuutta katsellessani auringonlaskua rantakallioilla ja tunnetta siitä, että olen vain käsittämättömän pieni osa suurta kokonaisuutta, luonto merkitsee minulle enemmän kuin yksikään kadunkulma raitiovaunujen kolinassa.

Katselin edessäni avautuvaa uskomattoman kaunista maisemaa linssin lävitse, tunsin tuulenhenkäysten tarttuvan hetkittäin varovaisesti hiuksiini ja hymyilin tyhmästi aivan suunnatonta onnellisuuttani. Siinä hetkessä auringon viimeisten säteiden lämmittäessä kalpeita kasvojani sydämeni oli rauhallisempi kuin pitkään aikaan, siinä hetkessä takanani humiseva metsä, rantakallioon hitaasti lyövät laineet ja kasvoilleni jääneet ilta-auringon viimeiset säteet olivat kaikki, mitä tarvitsin. Siinä hetkessä tiesin, että olin kirjoittanut tekstini ensimmäisestä lauseesta viimeiseen, vaikka minulla ei oikeasti ollut sanaakaan valmista tekstiä missään, sanat kyllä tulisivat myöhemmin kuin itsestään.

     Lue Music Against Drugsille kirjoittamani teksti klikkaamalla tästä.