1. maaliskuuta 2018

VAIKUTTAVA HETKI ELOKUVATEATTERIN HÄMÄRÄSSÄ

IMG_5101IMG_5108

On ollut auringonsäteisiin verhoutuneita aamuja, loputtomassa rauhassa syötyjä aamiaisia ja hiljaisuutta valonsäteiden maalatessa varjojaan valkoisille seinille, on ollut yksin vietettyjä iltapäiviä kirjainten juostessa tietokoneen näytöllä ja tummansinisen taivas ikkunalasin takana minun sulkiessani iltaisin sälekaihtimet, jäädessäni vielä hetkeksi editoimaan valokuvia, raivoamaan väärälle valkotasapainolle ja sille, kuinka blogitekstin valokuvat eivät vain yksinkertaisesti sovi toisiinsa. Minulla on todennäköisesti vain ollut tavallaan liikaa aikaa, mietin eilen istuessani bussissa auringonsäteiden häikäistessä silmiäni ja villakangastakkiin pukeutuneen tytön jäädessä bussista siinä, missä minä yleensä jään, minulla vain on ollut liikaa aikaa itselleni, mietin istuessani yksin elokuvateatterin hämärässä ja katsellessani, kuinka samalla rivillä kanssani istui toinen yksinäinen nainen tai ei välttämättä edes yksinäinen, mutta silti yksin, kuten minäkin. Ei tarvitse olla yhtään yksinäinen käydäkseen yksin katsomassa elokuvia, mietin valojen viimein sammuessa ja katsoin, kuinka valkokankaalla keskiyön saapuessa rakastettiin piilossa muiden katseilta, piilossa koko suurelta maailmalta.

Call Me by Your Name oli aivan uskomattoman kaunis elokuva ja yllätti minut täysin, vaikka olin lukenut siitä, kuinka koskettava ja sydäntäsärkevän kaunis se on, se yllätti minut kaikesta huolimatta ja elokuvateatterin hämärässä minusta tuntui kuin olisin särkynyt elokuvan mukana, kuin olisin ollut samanaikaisesti rikki ja järjettömän onnellinen. Aivan järjettömän onnellinen siitä, kuinka kaunista ja puhdasta rakkaus on, minä mietin kävellessäni elokuvan lopputekstien jälkeen elokuvateatterin hämärästä takaisin auringonsäteisiin ja istuessani bussissa matkalla kotiin hymyilin itsekseni, kuinka vaikuttunut olin kaikesta siitä, mitä olin juuri nähnyt valkokankaalla. Ohitin sen bussipysäkin, jolta yleensä nousen kyytiin palatessani kotiin, auringonsäteet häikäisivät vihreitä silmiäni ja kuulokkeissani soi musiikki, jota en ollut kuunnellut aikoihin, varmaan siksi, ettei minulle ollut viimeaikoina ollut tarpeeksi aikaa pysähtyä kuuntelemaan musiikkia. Kuinka ristiriitaista, naurahdin avatessani kotioveni ja päätin, että minun on opittava nauttimaan siitä ajasta, joka minulla on ihan vain itselleni, minun on vain yksinkertaisesti opittava, sillä se on minun elämäni, kaunis elämäni.

IMG_3875

Tänäaamuna pukeuduin vanhaan ja nukkaiseen neuleeseeni, avasin ranskalaisen parvekkeeni oven ja annoin jäätävän ilman tunkeutua pieneen yksiööni, ulkona oli kaksikymmentäkuusi astetta pakkasta ja raikas ilma sai minut heräämään tavalla, josta tulen aina jotenkin äärettömän onnelliseksi. Hidas ja kaunis, viimeinen yksinäinen päivä tällä viikolla, keitin itselleni teetä ja istuin villasukat jalassa pienen yksiöni lattialla lukemassa kirjaa, jonka lupasin itselleni lukevani loppuun helmikuun aikana, mutta jota en jostain tuntemattomasta syystä ehtinytkään sitten lukemaan. Minna Torpan ja Aurora Reinhardin Kruunuvuori: unohdettujen huviloiden tarina oli kuitenkin aivan tavattoman suurta rakkautta tänä aamuna auringonsäteiden loisteessa, minä rakastan alueen historiaa ja kaikkia niitä tarinoita ihmisistä, kesäparatiisissa vietetyistä illoista ja siitä, kuinka lopulta kaikki se olikin enää pelkästään muistoja, joita harva on päässyt ikuistamaan niinä kesinä, kun Kruunuvuori ei ollut vielä tarina unohdetuista huviloista. Minä olisin halunnut päästä todistamaan edes yhden hetken, yhden kauniin hetken kesäparatiisissa, mietin hetken itsekseni ja join teeni loppuun, tämä päivä oli tavallaan todella kaunis, minä olin hetken todella onnellinen ja rauhallinen, ihan vain yksin itseni kanssa, ja hymyilin.

IMG_5118IMG_3877IMG_5130

Lähetä kommentti

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.