(En ole tavallaan vieläkään varma, onko tästä kirjoittaminen järkevää, mutta juuri nyt se tuntuu oikealta.)
Olen noussut pienen shetlanninponin selkään ensimmäistä kertaa ennen kuin opin lukemaan ja alkanut ratsastaa säännöllisesti vuosituhannen vaihteessa aivan peruskoulun alussa, olen ratsastanut monilla erilaisilla hevosilla ja poneilla erilaisten opettajien valvovan silmän alla, vaeltanut islanninhevosten kanssa pitkin aivan äärettömän kauniita metsiä ja tuntenut tuulen kasvoillani laukatessani suomenhevosen kanssa pitkin syksyistä peltoa. Olen pitänyt vuosien taukoja ratsastuksen suhteen ja aloittanut sitten uudelleen, mutta koskaan minä en ole pelännyt hevosia tai ratsastamista millään tavalla, en aloittessani ratsastuksen uudelleen muutama vuvosi sitten tai edes silloin, kun tipuin kuusitoista vuotta sitten odottamattomasti säikähtäneen hevosen selästä ensimmäistä kertaa niin, että olisi voinut käydä oikeasti huonosti, en ole pelännyt, vaikka pelko olisi joskus ollut varmasti hyvästä.
Muutama viikko sitten tipuin hevosen selästä ensimmäistä kertaa sen kuudentoista vuoden takaisen tippumisen jälkeen. Olin noussut ensimmäistä kertaa itselleni aivan uuden hevosen selkään ja ratsastanut ratsastuskentän muutaman kerran ympäri, kun ylitsemme lensi helikopteri suhteellisen matalalta ja ratsuni säikähti niin, että lopulta löysin itseni ratsastuskentän pohjalta katselemassa, kuinka ratsuni juoksi säikähtäneenä ympäri kenttää antamatta ottaa kiinni. Minä nousin vielä hetkeksi tämän uuden hevosen selkään, koska ajattelin, että minun on noustava, jotta minulle ei jäisi tapahtuneesta pelkoa ratsastamista kohtaan, niinhän olin aina tehnyt, eikä pelko ollut koskaan jäänyt osaksi elämääni. Lopulta päädyin kuitenkin vaihtamaan ratsua lopputunnin ajaksi ja sain ratsukseni suomenhevosen, jonka olin tuntenut melkein kolme vuotta ja johon uskaltaisin luottaa missä tahansa tilanteessa, sen suomenhevosen kanssa lopputunti meni paremmin kuin olisin uskaltanut sen tippumisen jälkeen olettaa, eikä minulle tullut tapahtuneesta lopulta mitään suurempia kolhuja, vain tärähdyksestä kipeä selkä.
Tippumisen jälkeen minä ehdin käydä kerran ratsastustunnilla ja jopa kerran maastossa ennen kuin pelko iski minuun kunnolla, pelko, jota en kai tavallaan osannut odottaa olevan olemassakaan ja joka iski vasten kasvojani kesken ratsastustunnin pahemmin kuin mikään pelko on iskenyt vuosikausiin. Ratsuni oli sillä ratsastustunnilla ihana suomenhevostamma Assi, jonka kanssa olin käynyt maastossa muutamaa päivää aiemmin ja jonka kanssa minulla oli ollut luottavainen olo huolimatta siitä, että olin noussut sen selkään silloin ensimmäistä kertaa. Sillä ratsastustunnilla pelkoni kuitenkin iski vasten kasvojani aina, kun ratsuni vauhti kiihtyi. Niinä hetkinä minusta tuntui kuin koko kehoni olisi jähmettynyt, muuttunut kiveksi yrittäessäni pysyä ratsuni vauhdissa mukana ja yrittäessäni hidastaa vauhtia, kehoni ei toiminut kuten olisin tahtonut, se oli pelosta jähmettynyt. Varmasti pahinta oli ymmärtää, että rentoutumalla saisin kaiken toimimaan varmasti paremmin, mutta samalla tiedostaa, etten juuri niinä hetkinä pystynyt siihen. Se oli tavallaan väärin hevostakin kohtaan, se suunnaton pelko, joka iski vasten kasvojani päästämättä minua enää otteestaan ja sai minut käyttäytymään selässä niin, ettei hevonen kertakaikkiaan siinä tilanteessa voinut tietää, mitä tahdoin sen tekevän, enhän tiennyt varmuudella itsekään.
En ole pelännyt koskaan elämäni aikana niin hevosen selässä ja vaikka opettajani mukaan tilanne näytti olevan koko ajan hallinnassani eikä hevonen tehnyt mitään väärää, vauhdin kiihtyminen sai aina sydämeni hakkaamaan kiivaasti ja käteni tärisemään, se oli uutta ja tuntematonta. Ratsastin kuitenkin lopulta tunnin loppuun saakka, ratsastin, vaikka puolivälissä tuntui, että olisin ollut aivan valmis luovuttamaan itseni kanssa. Minä en tahtonut antaa pelkoni voittaa, enhän yksinkertaisesti voinut antaa sen voittaa, jos todella tahtoisin jatkaa ratsastamista vielä tulevaisuudessakin ja niin, aivan loppuun meillä meni hyvin, minä sain itseni rentoutumaan ja tuntui kuin olisin saanut yhteyden hevoseen taas aivan eri tavalla. Juuri nyt odotan kuitenkin vähän kauhuissani huomista ratsastustuntia, se on tämän hetkisen tietoni mukaan viimeinen ratsastustuntini ennen syksyä ja toivon todella, että pelko ei iske vasten kasvojani, en nimittäin tiedä, kuinka uskaltaisin nousta syksyllä jälleen ratsaille, jos viimeinen ratsastustuntini olisi päättynyt pelkoon, tyhmään pelkoon, josta kirjoittaminen tuntui vähän hassulta, minulla kun ei ole kamalasti ollut tapana kirjoittaa epäonnistumisistani oikeastaan yhtään minkään suhteen.
Luovuttaa minä en kuitenkaan aio, tämä pelko ei tule voittamaan minua.
Lähetä kommentti