Viime keskiviikkona ukkonen jyrisi viimein niin, että se tuntui selkäytimessäni asti. Istuimme rakkaan kotimme parvekkeella kuuntelemassa, kuinka ukkonen jyrisi ensin vaimeasti jossain kauempana ja alkoi sitten vähitellen lähestymään meitä pimeyden samalla laskeutuessa hitaasti kaupungin ylle, sade hakkasi parvekelaseihin ja minä mietin itsekseni, kuinka olin odottanut sitä kauan. Olin odottanut sitä puhdistavaa sadetta ja raivoavaa ukkosta ja istuessani parvekkeen hämärässä kuuntelemassa ukkosen jyrähtävän lopulta niin, että se sai minun sydämeni jättämään lyönnin välistä, tuntui kuin pakahtuisin siihen tunteeseen. Salamointi valaisi hetkittäin sysimustaan verhoutuneen yötaivaan, välähdykset pimeässä olivat kuin taidetta sateen piiskatessa parvekelaseja ja ukkosen jyristessä niin, että se sai minut haukkomaan henkeäni. Valvoimme lopulta puoleenyöhön asti katselemassa sitä uskomatonta taideteosta, en ollut vuosiin nähnyt mitään sellaista ja olin aivan tavattoman onnellinen siitä, että sain todistaa jotain niin voimakasta sinä toukokuisena iltana, jotain niin äärettömän kaunista ja taianomaista.
Muutamaa päivää myöhemmin kävelimme Pitkäruohon lintutornille, ilma oli raikas ja kävellessämme pitkospuita pitkin kohti lintutornia hymyilin itsekseni, kuinka sellaiset iltapäivät ovat nykyään yksi parhaimmista asioista, joita tiedän. Meillä ei ollut kiire mihinkään, pysähdyimme katselemaan kukkivia tuomia ja kuuntelimme lintujen laulavan meitä ympäröivissä puissa ja pensaissa, metsä oli herännyt uskomattoman kauniisti tulevaan kesään ja se teki minut sinä toukokuisena iltapäivänä tavattoman onnelliseksi. Lintutornista näki kauas, taivaan valkoiset pilvet heijastuivat sinisen järven pintaan ja vastarannalla metsä nautti auringonsäteistä, minä hengitin syvään raikasta ilmaa ja annoin varovaisen tuulen tarttua minun hiuksiini, muutaman päivän takainen ukkonen tuoksui vielä kaukaisesti ilmassa ja kävellessämme takaisin kotiin auringonsäteet murtautuivat pilviverhon lävitse.
Huomenna ajamme ennen auringonlaskua ensimmäistä kertaa tänä vuonna mökille, sinne, missä olen viettänyt lukemattomia onnellisia hetkiä lapsuusvuosinani. Olen odottanut sitäkin aivan luvattoman kauan, olen odottanut sitä valtameren kokoista rauhaa, tuulen huminan rikkomaa hiljaisuutta pimeyden laskeutuessa maiseman ylle ja aamun ensimmäisiä varovaisia auringonsäteitä ikkunaverhojen lävitse, olen odottanut enemmän kuin odotin raivoavaa ukkosta ja puhdistavaa sadetta. Olen odottanut ja siksi olen valtavan onnellinen siitä, että huomenna pääsen viimein katselemaan rakasta maisemaa mökkilaiturilta, kuuntelemaan tuulta pimeyden laskeutuessa ja nukahtamaan mökin turvalliseen tuoksuun, ihan valtavan onnellinen, onnellisempi kuin osaisin sanoin kertoa.
Lähetä kommentti