Viime viikon torstaina ajoimme ensimmäistä kertaa tänä vuonna mökille, sinne, missä minä olen viettänyt aivan lukemattomia onnellisia hetkiä lapsuusvuosinani, nukahtanut tuvan pehmeään ja turvalliseen lämpöön kylminä talviöinä ja herännyt kesäaamuisin aitasta lintujen laulaessa ikkunan takana ja auringonsäteiden tulviessa aitan hämärään. Sinä torstaina taivas verhoutui harmaaseen ja hetkittäin satoi vettä niin, ettemme nähneet kunnolla eteemme ajaessamme tutuiksi käyneitä teitä kohti mökkiä, luonnon voima oli jotain aivan uskomattoman suurta ja mietin itsekseni, kuinka se sai minut tavallaan rauhoittumaan. Se, kuinka pieneksi minä tunsin itseni kaiken sen keskellä sateen hakatessa tuulilasiin ja tuulen riuhtoessa korkeiden puiden latvoja. Päästessämme perille sade rauhoittui, istuimme kuistilla katselemassa pimeyden laskeutuvan vähitellen sen rakkaan maiseman ylle ja kuuntelimme, kuinka sade aina hetkittäin yltyi, ropisi aitan peltikattoon, minä olen aina rakastanut sitä ääntä.
Seuraavana aamuna varovaiset auringonsäteet tulvivat sisään lämpimään tupaan, seisoin hetken paljain varpain kuistilla hengittämässä keuhkojeni täydeltä raitista ilmaa ja kuuntelin, kuinka käki kukkui jossain kauempana, oli kaunis aamu, ihanan hidas ja rauhallinen. Sinä kesäkuun viimeisenä perjantaina auringonsäteet piiloutuivat hetkittäin harmaan pilviverhon taakse, nautimme viileästä kesäpäivästä rauhoittuen kuuntelemaan musiikkia ja katselimme, kuinka varovainen tuuli sai korkeiden koivujen oksat tanssimaan hetkittäin rauhallisessa sateessa. Iltaan mennessä pilviverho väistyi auringonsäteiden tieltä, istuimme laiturilla katselemassa auringonlaskua ja seurasimme, kuinka uskomattoman kaunis joutsen ui kauempana järvellä, rauha tuntui syvällä rintalastani alla ja lämmittäessämme myöhemmin saunaa hymyilin itsekseni, kuinka kaikessa loputtomassa rauhallisuudessaan ja hitaudessaan se oli ollut hyvä päivä, jotain sellaista, mitä olin kuin tietämättäni kaivannut monta viikkoa.
Lähetä kommentti