Viimeisimmän vuoden aikana olen vieraillut Savonlinnassa vain ihan muutaman kerran, epäilemättä harvemmin kuin koskaan aiemmin tähänastisen elämäni aikana ja kun sitten toukokuun ensimmäisenä perjantaina ajoimme ensimmäistä kertaa tänä vuonna kohti rakasta pikkukaupunkia mietin aina hetkittäin itsekseni, kuinka tavallaan tuntui aivan kuin edellisestä kerrasta olisi ikuisuus. Katselin loputtomia peltoja ja laskin teiden varsilta hylätyn näköisiä rakennuksia, olen nähnyt suurimman osan niistä lukuisia kertoja, mutta sinä iltana ne näyttivät jostain syystä erilaisilta, kuin en olisi nähnyt niitä koskaan aiemmin. Jonakin päivänä suurin osa niistä unohdetuista ja surullisen näköisistä rakennuksista kohtaisi kai viimein loppunsa, mietin lempeiden auringonsäteiden vaihtuessa tihkusateeseen pysähtyessämme Juvalla, ei olisi enää pitkä matka kotiin, sinne, missä olimme käyneet edellisen kerran yli neljä kuukautta sitten, silloin, kun maa oli verhoutunut lumihuntuun ja kylmyys pisteli poskipäitä.
Päästessämme perille minä hymyilin itsekseni, kuinka mikään ei ollut muuttunut, kaikki oli kuten oli vuosia tai vuosikymmeniä ollut ja se tuntui rauhoittavammalta kuin mikään oli tuntunut aikoihin. Myöhään illalla kävelin tuttuja kadunkulmia koirien ja äitini kanssa, viileä tuuli tarttui hiuksiini ohittaessamme vanhan kylän ja sen saman rannan, jonka laiturilla vietimme viisitoista vuotta sitten kesäpäiviä, vanha laituri purettiin jo vuosia sitten, mutta silti se ranta kivikkoineen tuntui samalta kuin se oli tuntunut aina. Kaikki tuntui samalta kuin oli aina tuntunut, huokaisin päästessämme kotiin ja nukahtaessani myöhemmin vanhaan parvisänkyyni puutalon kertoessa vaimeasti tarinoitaan yön hiljaisuudessa. Sinä yönä nukuin paremmin kuin olin nukkunut viikkoihin ja kulkiessamme seuraavana aamuna takapihalta avautuvan metsässä hengitin keuhkojeni täydeltä raikasta ilmaa, minä olin kaivannut sitä aivan suunnattomasti, vanhojen kuusten varjostamia metsäpolkuja ja hiljaisuutta, joka tuntui jokaisessa hengenvedossani, tuulen huminaa korkeiden puiden latvoissa ja metsän huumaavaa tuoksua, sitä valtameren kokoista rauhaa, joka tuntui rintalastani alla hengittäessäni syvään ja sulkiessani silmäni.
Lähetä kommentti