Tänään satoi hetken lunta katsellessani parvekkeelta harmaan sävyihin verhoutunutta maisemaa, lumihiutaleet tanssivat kevyessä tuulessa ja putosivat lopulta mustaan asfalttiin, olivat osa sitä harmaata maisemaa, josta on vähitellen tullut minulle aivan äärettömän rakas. Järvi oli viimein vapaa pitkän talven jälkeen, voimistuva tuuli tarttui puiden latvoihin ja hymyilin typerästi itsekseni huomatessani, kuinka parvekkeen alapuolella kasvavissa pihlajissa oli suuret silmut, pian nekin heräävät kunnolla tähän kevääseen, vähitellen lähestyvään kesään. Niin herään varmasti minäkin, mietin nostessani peitot ja tyynyt parvekkeelle tuulettumaan kuten jokaisena päivänä ja kuuntelin, kuinka tuuli kuiskaili puiden latvoissa ja tarttui hetkittäin parvekelaseihin, sai veden lainehtimaan.
Tällä viikolla minä olen ollut väsynyt ja unohtunut hetkittäin miettimään, kuinka huhtikuun puolivälin jälkeen aika on kulkenut ohitseni niin uskomattomalla vauhdilla, että hetkittäin on tuntunut ihan kuin jäisin matkasta. Huhtikuun puolivälissä oli vielä lunta, mietin sulkiessani parvekkeen oven perässäni ja palasin mielessäni siihen huhtikuiseen päivään, kun kävelimme yhdessä lintutornille katselemaan iltapäivän lempeitä auringonsäteitä ja kuuntelemaan lintujen laulua. Se oli valtavan kaunis iltapäivä, auringonsäteet maalasivat maiseman kauniimmin kuin aikoihin ja oli niin ihanan lämmintä, että hymyilin itsekseni kävellessäni uudessa mekossani ja mustassa neuletakissani katselemaan vähitellen vapautuvaa järveä, ei menisi enää kauaa ennen kuin se olisi täysin vapaa.
Siitä iltapäivästä on tullut tänään kuluneeksi melkein kolme viikkoa, melkein kolme kokonaista viikkoa, mietin istuessani vielä illalla työpöytäni ääreen katselemaan valokuvia siltä kauniilta iltapäivältä, minun olisi pitänyt julkaista ne jo huhtikuussa, mietin, mutta aika on ollut armoton ja kulkenut eteenpäin aivan kuin virtaava joki. Huomenna ajamme ensimmäistä kertaa tänä vuonna rakkaaseen pikkukaupunkiin, tuntuu kuin olisin ollut sieltä poissa ikuisuuden ja siksi odotan huomista enemmän kuin olen odottanut mitään aikoihin, tuntuu hyvältä palata sinne edes pariksi päiväksi ja päästä hengittämään takapihan metsän syvää rauhallisuutta keuhkojeni täydeltä.
Lähetä kommentti