Viime sunnuntaina kävelimme auringonsäteisiin verhoutuneita katuja Suuruspäähän katsomaan lampaita, jotka olivat saapuneet laitumelleen muutamaa päivää aiemmin, aivan kuten ne ovat saapuneet kaikkina näinä vuosina, joina minä olen asunut tässä kaupungissa. Lampaat laiduntavat aina kesäisin siinä samassa paikassa korkeiden koivujen varjossa Jyväsjärven
rannalla ja kaikkina näinä vuosina minut on tehnyt jotenkin aivan suunnattoman onnelliseksi se, että ne
laiduntavat niin lyhyen kävelymatkan päässä kotoani. Kaikkina näinä kesinä minä olen kävellyt aina hetkittäin katsomaan niitä, pysähtynyt ihan laitumen aidan viereen hengittämään kesän kauneutta jokaisella hengenvedollani ja
vuosi toisensa jälkeen se on tehnyt minut onnelliseksi, niin kovin
onnelliseksi, että lähestyessämme sinä sunnuntaina Suuruspään laidunta suunnaton onni tuntui jo kaukaisesti rintalastani alla.
Sinä aurinkoisena ja uskomattoman lämpimänä sunnuntaina lampaat viettivät rauhallista iltapäivää korkeiden koivujen varjossa saapuessamme Suuruspäähän ja minä en voinut olla hymyilemättä itsekseni pysähtyessämme katsomaan niiden rauhallisuutta. Jollain aivan erityisellä tavalla ne rauhoittivat sinä iltapäivänä kai minuakin, saivat rauhattomuuden katoamaan syvältä rintalastani alta ja koko sen viikon rauhattomasti lyöneen sydämeni muuttamaan rytmiään, lyömään tasaisesti kevyessä tuulessa, joka tarttui viikkoa aiemmin leikattuihin hiuksiini. Korkeiden koivujen takana Jyväsjärvi kimmelsi auringonsäteiden loisteessa, ilmassa tuoksui lähestyvä ukkonen ja hetken tuntui kuin kaikki olisi pysähtynyt, kuljimme omenapuiden reunustamaa hiekkatietä ja kuuntelimme tuulen voimistuvan hetkittäin, sinä lämpimänä iltapäivänä voimistuva tuuli tuntui uskomattomalta, lohdulliselta.
Myöhemmin istuin korkean koivun varjossa keskellä omenatarhaa ja katselin siniselle taivaalle, oli ollut monta päivää aivan uskomattoman kuuma ja minusta oli tavallaan koko päivän tuntunut, että ukkonen lähestyi meitä väistämättä, hitaasti kuin iskeäkseen jonain hetkenä vähän yllättäen. Taivaalle oli alkanut vähitellen kerääntyä tummia pilviä, varmasti ukkospilviä, ajattelin kevyen tuulen tuntuessa kalpeilla kasvoillani ja hymyilin itsekseni kuullessani ukkosen jyrähtävän vaimeasti vain pientä hetkeä myöhemmin sulkiessamme omenatarhan portin takanamme. Sinä iltapäivänä ukkonen ei kuitenkaan iskenyt kunnolla, jyrisi vain hetkittäin jossain kauempana kävellessämme kotiin ja rintalastani alle jäi edelleen tunne lähestyvästä ukkosesta, se tuntui rauhattomuutena jokaisessa hengenvedossani ja hermostuneisuutena käsivarsillani, se tuntui kunnes muutama päivä myöhemmin jyrisi ja salamoi niin, että se tuntui jokaisessa solussani minun istuessani parvekkeella pimeyden laskeutuessa.
Lähetä kommentti