Matkustin lokakuun puolivälissä Savonlinnaan ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun heinäkuun lopussa matkustin sieltä takaisin Jyväskylään. Olin odottanut sitä valehtelematta jo monta viikkoa, olin odottanut sitä, että pääsen kävelemään lapsuudenkotini takapihalta avautuvaan metsään, hengittämään rauhallisuutta keuhkojeni täydeltä ja nauttimaan ruskan viimeisistä hetkistä, olin odottanut pääsen nukkumaan vanhaan huoneeseeni ja kuuntelemaan, kuinka sade rummuttaa peltikattoa kaivautuessani peittojen alle lämpimään. Olin odottanut ja kun minä viimein yhtenä perjantai-iltana saavuin pikkukaupungin linja-autoasemalle hymyilin itsekseni, kuinka siinä illan pimeydessä mustan taivaan alla kaupunki tuntui jo nukkuvan talviuntaan, ajaessamme keskustan läpi kotiin kadut huusivat tyhjyyttään ja katuvalot loivat varjoja kadunkulmiin. Aivan kuten joka vuosi lokakuussa ja jollain tavalla se tuntuu aina yhtä kotoisalta, se talviunta nukkuva kaupunki, mietin itsekseni vielä nukahtaessani sinä iltana vanhan huoneeni hiljaisuudessa. Sinä yönä nukuin erityisen hyvin ja heräsin aamulla sateen ropinaan, pukeuduin lämpimästi ja syötyäni aamiaista kävelin vanhempieni ja koirien kanssa takapihalta avautuvassa metsässä, annoin sateen kastella hiukseni ja hengitin keuhkojeni täydeltä rauhallisuutta.
Sade ei lakannut koko päivänä ja kaivautuessani myöhään illalla peittojen alle minä kuuntelin, kuinka sade rummutti edelleen peltikattoa, tuntui enemmän syksyltä kuin oli tuntunut kertaakaan koko syksyn aikana. Sunnuntaiaamuna ei enää satanut vettä kävellessämme äitini kanssa takapihalta avautuvaan metsään koirien kanssa, ei enää satanut ja sinä aamuna se teki minut tavallaan ihan äärettömän onnelliseksi. Metsä oli verhoutunut uskomattoman kauniiseen ruskaan, se oli kauniimpi kuin se on ollut kertaakaan tämän kuluvan vuoden aikana, vaikka rakastankin sitä aina ja vaikka se metsä onkin minulle aina erityinen. Pysähdyimme mäen päälle katselemaan kauas jatkuvaa maisemaa ja kuuntelemaan hiljaisuutta, en ollut pysähtymään katselemaan maisemaa siitä kohdasta aikoihin ja jollain erityisellä tavalla se ruskaan verhoutunut maisema sai minut rauhoittumaan, kuuntelin tuulen tarttuvan puiden latvoihin ja lintujen laulavan jossain kaukana niin, että tuntui kuin ääni olisi kantautunut korviini kuiskauksena tuulen mukana. Se oli onnellinen aamu, yksi lokakuun kauneimmista ja kotiin palatessamme kietouduin harmaaseen neuleeseen, kuuntelin, kuinka sade alkoi vain hetkeä myöhemmin rummuttaa taas peltikattoa aivan kuin muistuttaakseen lähestyvästä harmaasta marraskuusta.
Sade ei lakannut koko päivänä ja kaivautuessani myöhään illalla peittojen alle minä kuuntelin, kuinka sade rummutti edelleen peltikattoa, tuntui enemmän syksyltä kuin oli tuntunut kertaakaan koko syksyn aikana. Sunnuntaiaamuna ei enää satanut vettä kävellessämme äitini kanssa takapihalta avautuvaan metsään koirien kanssa, ei enää satanut ja sinä aamuna se teki minut tavallaan ihan äärettömän onnelliseksi. Metsä oli verhoutunut uskomattoman kauniiseen ruskaan, se oli kauniimpi kuin se on ollut kertaakaan tämän kuluvan vuoden aikana, vaikka rakastankin sitä aina ja vaikka se metsä onkin minulle aina erityinen. Pysähdyimme mäen päälle katselemaan kauas jatkuvaa maisemaa ja kuuntelemaan hiljaisuutta, en ollut pysähtymään katselemaan maisemaa siitä kohdasta aikoihin ja jollain erityisellä tavalla se ruskaan verhoutunut maisema sai minut rauhoittumaan, kuuntelin tuulen tarttuvan puiden latvoihin ja lintujen laulavan jossain kaukana niin, että tuntui kuin ääni olisi kantautunut korviini kuiskauksena tuulen mukana. Se oli onnellinen aamu, yksi lokakuun kauneimmista ja kotiin palatessamme kietouduin harmaaseen neuleeseen, kuuntelin, kuinka sade alkoi vain hetkeä myöhemmin rummuttaa taas peltikattoa aivan kuin muistuttaakseen lähestyvästä harmaasta marraskuusta.
Sunnuntai-iltapäivänä minä pääsin ratsastamaan kauniilla suomenhevostammalla nimeltä Rokkitar. Kaksi vuotta sitten noustessani sen selkään ensimmäistä kertaa minulla oli takanani monen vuoden ratsastustauko ja onkin myönnettävä, etten yksinkertaisesti pärjännyt silloin tamman kanssa, en saanut sitä missään vaiheessa kunnolla kuuntelemaan minua ja sen sijaan, että minä olisin kertonut oikean suunnan, minä lähinnä vain roikuin tamman mukana. Kun viime syksynä aloin käymään vuosien tauon jälkeen ratsastustunneilla en voinut olla miettimättä, että jonain päivänä tahdon nousta uudelleen Rokkitaren selkään kokeillakseni saisinko sen nyt avuilleni vai roikkuisinko minä edelleen vain mukana.
Sinä lokakuisena sunnuntai-iltapäivänä minä sitten viimein nousin Rokkitaren selkään ja suuntasimme tamman kanssa sille samalle pellolle kuin kaksi vuotta sitten, enkä voi väittää, että yhteistyömme olisi sujunut samantien. Ei nimittäin sujunut vaan tamma kokeili minua hetken aikaa ennen kuin sain sen kuuntelemaan minua ja voi, kuinka rakastinkaan jokaista hetkeä sen jälkeen. Ratsastaessani ympäri sitä ruskaan verhoutunutta peltoa minä en osannut kuin hymyillä, en osannut, eikä se haitannut yhtään, varovaisessa tihkusateessa tuntui aivan kuin olisin hetki hetkeltä osannut ratsastaa sitä kaunista suomenhevostammaa paremmin, kuin olisin tavallaan hetki hetkeltä ymmärtänyt vähän enemmän. Sen lisäksi, että minusta tuntui kuin minä olisin hetki hetkeltä ratsastanut itse vähän paremmin, minusta tuntui jatkuvasti enemmän siltä, että se oli yksi hienoimmista hevosista, joilla olen elämäni aikana päässyt ratsastamaan. Siinä hetkessä lokakuisena sunnuntai-iltapäivänä sen kauniin tamman ravi oli ehkä hienointa, mitä olin koskaan päässyt kokemaan ja se, kuinka herkästi se lopulta reagoi kaikkeen, mitä tein tai en tehnyt, oli jollain tavalla äärettömän pysäyttävää. Niin pysäyttävää, että siinä hetkessä ruskaan verhoutuneella pellolla tuntui kuin ei olisi ollut olemassa mitään muuta, vain se hetki sillä pellolla, se erityisen hieno suomenhevostamma ja se peltoa vähän kauempana kiertävä koira. Se hetki oli täydellinen, mutta ei minusta vieläkään erityisen hyvää ratsastajaa tullut, vaikka en enää vain roikkunutkaan mukana.
Lähetä kommentti