16. marraskuuta 2019

SILLÄ HEVOSELLA ON ERITYINEN PAIKKA SYDÄMESSÄNI

IMG_8920IMG_9048

Yksi ratsastushistoriani tärkeimmistä hevosista on ollut ehdottomasti suomenhevostamma Sirivei, jolla ratsastin vuosia sitten käydessäni lähes viikottain ratsastamassa Kirsin tallilla Enonkoskella. Suomenhevosista se on ollut ehdottomasti tähänastisen elämäni tärkein, se oli aivan äärettömän rauhallinen ja minulla ei koskaan ollut turvaton olo noustessani ratsaille, vaikka se olikin silloin vuosia sitten kokooni nähden suhteellisen suuri, oikeastaan päinvastoin, noustessani ratsaille tuntui kuin olisin palannut kotiin kerta toisensa jälkeen. Se kaunis tummanrautias suomenhevonen oli minun ratsastushistoriani toinen hevonen, johon tunsin saavani aivan erityisen yhteyden, joka ei murtunut, vaikka se kerran säikähti ratsastustunnilla jotain niin pahasti, että sen vaihtaessa kiitolaukkaan minä en enää pysynytkään sen selässä. Silloin viisitoista vuotta sitten minä nousin takaisin ratsaille heti Sirin rauhoituttua, eikä minua pelottanut hetkeäkään sen selässä sen lopputunnin aikana, sen selässä minua ei pelottanut mikään, niin paljon minä siihen luotin, vaikka se olikin vain hetkeä aiemmin säikähtänyt jotain ja minä pudonnut sen seurauksena, minä vain yksinkertaisesti luotin.

Kirjoitin hetki sitten siitä, kuinka olen päässyt loka- ja marraskuun aikana ratsastamaan kolmella eri suomenhevosella, joista se ensimmäinen oli Turon Ruusu, tuttavallisemmin ihan vain Ruu, jolla ratsastin ensimmäistä kertaa vuosi sitten syksyllä ja johon rakastuin valehtelematta jo heti sen ensimmäisen yhteisen ratsastustuntimme aikana. Ruu oli toinen ratsuni pitkän ratsastustaukoni jälkeen ja tavallaan samalla myös se hevonen, joka sai minut vakuuttuneeksi siitä, että ratsaille palaaminen oli ehdottomasti yksi parhaimmista päätöksistä, mitä olin tehnyt viimeisimpien vuosien aikana, jollain tavalla sillä ratsastustunnilla ymmärsin, että juuri sitä minä olin kaivannut elämääni. Sen ensimmäisen yhteisen tuntimme jälkeen pääsin ratsastamaan Ruulla suhteellisen paljon, mutta siitä, kun olin viimeksi päässyt ratsastamaan Ruulla, oli ehtinyt silti lokakuun alussa kulua jo melkein puoli vuotta, sillä Ruu varsoi viime keväänä ja oli sen myötä myös ansaitulla lomalla palaten takaisin töihin vasta tänä syksynä maiseman verhouduttua kauneimpiin väreihinsä.

IMG_8969

Noustessani silloin lokakuun alussa Ruun selkään ensimmäistä kertaa melkein puoleen vuoteen tuntui kuin siitä ei olisi ollut hetkeäkään, kun viimeksi olin päässyt ratsastamaan sillä kauniilla tammalla, mutta silti tavallaan kuin allani olisi aivan vieras hevonen, varsominen ja pitkä loma olivat selvästi tehneet tehtävänsä. Keskityimme sillä ratsastustunnilla samoihin pohkeenväistöihin, joita olin päässyt edellisenä päivänä tekemään Cintin kanssa ja vaikka meillä meni Cintin kanssa lopulta ihan hyvin, olin onnellinen siitä, että pääsin tekemään samaa tehtävää sillä tunnilla eri hevosen kanssa, nämä kaksi hevosta eroavat toisistaan nimittäin ainakin minun kohdallani huomattavan paljon. Muistan, kuinka niinä ratsastushistoriani ensimmäisinä vuosina käydessämme äitini ja pikkusiskoni kanssa samoilla ratsastustunneilla toisin kuin minä ja pikkusiskoni, äitimme pääsi tekemään pohkeenväistöjä ja kaikkea sellaista, mitä me emme pikkusiskoni kanssa koskaan päässeet tekemään niinä aivan ensimmäisinä vuosina. Emme me toisaalta päässeet niitä suuremmin tekemään seuraavassakaan ratsastuskoulussa ja oikeastaan kaikenlaiset väistöt ja taivutukset jäivät minulle kaukaisiksi niiden ratsastuskouluvuosieni aikana, eivätkä ne käyneet mielessäkään siirtyessämme lopulta kaviouran kiertämisestä maastoretkiin islanninhevosten kanssa, niinä hetkinä maastossa tärkeintä oli se tunne, valtava rauha ja onnellisuus.

Siksi ne kaksi ratsastustuntia lokakuun alussa, joiden aikana keskityimme suurimmaksi osaksi vain pohkeenväistöihin olivat minulle kovin mieluisia, ne haastoivat minua tarpeeksi, mutta saivat silti aikaan sellaisia onnistumisen tunteita, jotka hymyilyttivät vielä kotimatkallakin. Ja sen lokakuisen Ruun kanssa viettämäni ratsastustunnin jälkeen hymyilytti myös se, kuinka Ruu oli ollut niin uskomattoman hieno ja kuinka minusta oli ratsailla tuntunut kuin missään muualla ei olisi yhtä luonnollista olla. Siinä, missä Sirivei on ollut ehdottomasti tähänastisen elämäni tärkein suomenhevonen, on Ruulla myös erityinen paikka sydämessäni, se on aivan ehdottomasti yksi niistä hevosista, joihin minä luotan aivan suunnattomasti ja joiden nimen näkeminen listassa siinä oman nimen kohdalla saa minut aina vähän hymyilemään.

IMG_8880IMG_8855IMG_9015IMG_8878

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti