Kirjoitin syyskuussa siitä, kuinka kesä oli minulle ratsastuksen suhteen hiljainen, minä kirjotin siitä, kuinka tuntui kuin kaikki se, mitä olin viime syksyn jälkeen ehtinyt oppimaan, olisi kuin huomaamattani kadonnut johonkin ja kuin aina noustessani ratsaille jäljellä olisi ollut vain se ratsastaja viime syksyltä, se sama epävarma ratsastaja, joka oli noussut ratsaille edellisen kerran kaksi vuotta aiemmin ja käynyt edellisen kerran ratsastustunnilla viisi vuotta sitten, silloinkin vain toteamassa, että ratsastan mieluummin metsissä kuin kentällä. Toisin kuin kesällä, syksyllä vakiotuntien alkaessa minusta ei onneksi kuitenkaan enää tuntunut, etten osaisi yhtään mitään. Vähitellen alkoi jopa tuntumaan, ettei se oma ratsastamiseni välttämättä niin toivotonta ollutkaan kuin miltä se oli tuntunut koko kesän ajan ja viimeistään nyt loka- ja marraskuun aikana on tuntunut siltä, että sen sijaan, että minä olisin mennyt osaamisessani taaksepäin, olisin ehkä oppinutkin jotain ja se on ollut yksi niistä asioista, jotka ovat tehneet minut kovin onnelliseksi tämän syksyn aikana.
Sen lisäksi, että olen oppinut paljon loka- ja marraskuun aikana, olen päässyt ratsastamaan viidellä eri hevosella, joista jokainen oli omalla tavallaan erityinen. Lokakuun ensimmäiset ratsastustunnit ratsastin näissä kuvissakin esiintyvällä Cintillä, ihan uskomattoman hienolla tammalla, jolla ratsastin myös elo- ja syyskuussa paljon ja joka on tämän syksyn aikana opettanut minulle suunnattomasti herkkyydellään. Cintti ei ole antanut minulle anteeksi virheitä istunnassani ja se on siksi ollut erityinen, minullahan on istunnassa edelleen suhteellisen suuria ongelmia ja uskon, että tulee olemaan vielä kauan, siksi juuri Cintin kaltaiset hevoset opettavat minua niin paljon. Cintin lisäksi olen päässyt lokakuussa ratsastamaan myös sillä kaikista rakkaimmalla hevosella, työhevostamma Sassilla, jonka kanssa uskalsin ensimmäistä kertaa elämässäni laukata ilman jalustimia. Olen ratsastanut elämäni aikana ihan naurettavan vähän ilman jalustimia ja muistan, kuinka viime kesänä en vain yksinkertaisesti uskaltanut laukata ilman niitä, en uskaltanut, sillä en luottanut itseeni ja siihen, että kestäisin ratsailla siinä vauhdissa. Lokakuussa minä kuitenkin luotin itseeni, mutta myös Sassiin niin paljon, että uskalsin ja kävellessäni kotiin mietin, kuinka onnellinen siitä, että minä olin uskaltanut ja luottanut.
Näiden kahden tavattoman hienon hevosen lisäksi olen päässyt loka- ja marraskuun aikana ratsastamaan
kolmella eri suomenhevosella, joista ensimmäinen oli Turon Ruusu,
tuttavallisemmin ihan vain Ruu, jolla ratsastin ensimmäistä kertaa vuosi
sitten syksyllä ja johon rakastuin valehtelematta heti sen ensimmäisen tunnin aikana. Siitä, kun olin viimeksi päässyt ratsastamaan Ruulla, oli ehtinyt kulua jo melkein puoli vuotta, sillä Ruu varsoi viime keväänä ja oli sen myötä myös ansaitulla lomalla. Muutama päivä sen jälkeen, kun olin noussut pitkän tauon jälkeen Ruun satulaan, matkustin Savonlinnaan ja pääsin ratsastamaan kauniilla suomenhevostammalla nimeltä Rokkitar, jolla olin ratsastanut viimeksi kaksi vuotta sitten ja jolla oli mahdollisesti hienoin ravi kaikista niistä hevosista, joilla olen tämän lyhyen elämäni aikana ratsastanut. Ruusta ja Rokkitaresta aion kuitenkin kertoa teille myöhemmin lisää, joten päätän tämän tekstin kertomalla vielä siitä kolmannesta suomenhevosesta, jolla olen päässyt loka- ja marraskuussa ratsastamaan.
Tämä kolmas suomenhevostamma, jolla olen loka- ja marraskuun aikana päässyt ratsastamaan, on nimeltään Jemima. Tuttavallisemmin hänen nimensä on ihan vain Jemma ja hän oli minulle aivan uusi tuttavuus, kun pääsin ratsastamaan sillä ensimmäistä kertaa lokakuun lopussa kahtena päivänä peräkkäin. Niiden kahden ratsastustunnin aikana rakastuin tähän suloiseen tammaan jo pelkästään siksi, että se tuntui niin kovin päättäväiseltä ja jollain tavalla varmalta, mutta kieltämättä vähän kai myös siksi, että tuntui kuin meissä olisi jotain samaa. Jemma ei ole liian hieno hevonen, sillä on omat heikkoutensa niin kuin on minullakin ja noustessani sen selkään viime viikolla yhtenä kylmänä pakkaspäivänä ilman satulaa nimenomaan se sai minut hymyilemään, se oli yksi hienoimmista ratsastustunneista tänä syksynä ja minä nautin siitä jokaisella hengenvedollani. Sillä tunnilla minä luotin ratsuuni täysin ja se tuntui jotenkin uskomattomalta, mutta hyvällä tavalla, niin hyvällä tavalla, että vielä tätä kirjoittaessanikin minua vähän hymyilyttää. Sen lisäksi, että Jemma oli sillä tunnilla hieno, myös minä tunsin ylittäneeni itseni ja se on yksi parhaimmista tunteista, joita tiedän.
Lähetä kommentti