Puolitoista viikkoa sitten ajoimme iltapäivän lempeiden auringonsäteiden loisteessa pienen karvakuonon kanssa kahdestaan rakkaaseen pikkukaupunkiin viettämään juhannusta ja ajaessamme ihan viimeisiä kilometrejä kohti määränpäätämme muistelin niitä kymmenen vuoden takaisia hetkiä, kun katselin niitä samoja maisemia bussin ikkunalasin takana matkallani Helsingistä lapsuudenkotiini. Kymmenen vuotta sitten ne samat maisemat saivat minut aina rauhoittumaan ja vaikka minä kuinka suunnattomasti rakastinkin raitiovaunujen kolinaa iltapäivän ruuhkassa Mannerheimintiellä, ohikiitäviä junia kävellessäni pitkin Linnunlaulun siltaa ja merituulta istuessani Suomenlinnan kallioilla, rakastin silti enemmän pikkukaupungin hiljaisuutta, sitä loputonta rauhaa rintalastani alla. Minä en tunne olevani enää sama ihminen kuin silloin kymmenen vuotta sitten, mutta sitä pikkukaupunkia rakastan edelleen aivan äärettömästi, mietin hetkeä myöhemmin pysäköidessäni auton lapsuudenkotini pihaan.
Sinä yönä heräsin ukkosen jyrinään, valvoin vanhassa huoneessani katsellen salamointia ikkunalasin takana ja tunsin kylmien väreiden juoksevan pitkin selkärankaani ukkosen jyrähtäessä hetkittäin niin armottomasti, että tuntui kuin koko talo olisi tärissyt. Minä en ollut vuosiin kokenut niin armotonta ukkosta, mietin piiloutuessani peiton alle ja tuijottaessani yön hämärässä valkoista paneelikattoa unohduin kuin huomaamattani muistelemaan niitä kesäöitä, kun minä kolmetoista vuotta sitten kiipesin sen saman huoneen ikkunasta ulos ja kävelin pitkin tutuimpia kadunkulmia. Asfaltti tuntui niinä öinä lämpimältä paljaiden jalkojeni alla ja syvällä rintalastani alla tuntui suunnaton vapaus, muistot niistä lämpimistä kesäöistä saivat minut vielä hymyilemään itsekseni ennen kuin minä nukahdin lopulta uudelleen ukkosen jyristessä ja vesisateen yltyessä edelleen ikkunalasin takana.
Seuraavana päivänä kävelin yksin rantaan katsomaan järvelle, tummat pilvet olivat alkaneet kerääntyä taivaalle ja minusta tuntui kuin myrsky olisi alkanut hiljalleen lähestyä pikkukaupunkia. Voimistuva tuuli tarttui puiden latvoihin istuessani hetkeksi rantaan katselemaan järvelle, joka oli sinä tuulisena kesäkuun päivänä rauhaton ja minusta tuntui, että niin olin tavallaan minäkin. Ehkä se johtui lähestyvästä myrskystä, mietin pysähtyessäni lupiinien keskelle katselemaan edessäni avautuvaa kovin tuttua maisemaa, vuosikymmenten ajan ukkosmyrskyjä nähneitä vanhoja puutaloja ja hiekkateitä, joita olin kulkenut pian kahdenkymmenen vuoden ajan. Kävellessäni niiden vanhojen talojen ohitse hiekkatietä takaisin lapsuudenkotiini tunsin ensimmäiset varovaiset sadepisarat kasvoillani, ei menisi enää kauaa ennen kuin ukkonen jyrisisi jälleen aivan kuin se oli jyrissyt edellisenä yönä.
Ihania tuokiokuvia 🧡🌿
VastaaPoista