Heinäkuun ensimmäisellä viikolla matkustimme koko pienen perheemme voimin rakkaaseen pikkukaupunkiin ja viikon kauneimpana iltapäivänä jätimme pikkuisen karvakuonomme vanhempieni luokse käydäksemme pitkästä aikaa kahdestaan ihmettelemässä tätä heinäkuuhun herännyttä rakasta kaupunkia. Savonlinna on suurimman osan vuodesta suhteellisen hiljainen kaupunki, mutta aina heinäkuun ja oopperajuhlien koittaessa se tavallaan kuin herää uudestaan pitkän hiljaisuuden jälkeen, eikä sitä voinut olla huomaamatta sinä kauniina heinäkuisena iltapäivänä, kun me kävelimme Olavinkatua pitkin kohti satamaa. Tutut kadut olivat täynnä ihmisiä, kaupungin asukkaita, mutta myös turisteja kaukaisistakin maista ja kaupunki tuntui samalta kuin se on tuntunut elämäni jokaisena heinäkuuna, siltä rakkaalta oopperakaupungilta, jonka kadut hiljenevät aina syksyn saapuessa.
Eikö tässä tosiaan ole enää sitä bussipysäkkiä, kysyin kävellessämme Possenrinnettä alas ja muistelin, kuinka lukiovuosinani juoksin aina ne viimeiset metrit bussipysäkille ehtiäkseni puoli neljän bussiin, seuraava kun olisi mennyt vasta puolentoista tunnin kuluttua. Hymyilin itsekseni niille lukiovuosien muistoille, aikaisille aamuille lukion valkoisilla käytävillä ja iltapäivien viimeisille, kovin väsyneille oppitunneille, joilta suurimmalla osalla oli kiire siihen samaan puoli neljän bussiin. Niitä vuosia minä muistelen edelleen lämmöllä, mietin kävellessämme torin poikki satamaan ja jatkaessamme matkaa rantatietä pitkin kohti vanhaa kivilinnaa, jonka varjossa olen viettänyt lukemattomia iltoja nuoruusvuosinani ja joka saa minut pysähtymään vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen. Sinä heinäkuisena iltanakin pysähdyimme katselemaan edessämme rauhallisena seisovaa kivilinnaa ja oopperavieraiden linnalle johtavaa virtaa vielä ennen kuin suuntasimme museoon ensimmäistä kertaa vuosiin.
Olen vieraillut Riihisaaressa sijaitsevassa museossa kymmeniä kertoja tähän astisen
elämäni aikana ja muistan edelleen kovin elävästi, kuinka ala-asteella vierailimme museossa ja kirjoitimme seuraavana päivänä esitelmiä
näkemästämme. Olen ollut ala-asteelta asti kiinnostunut oman kotikaupunkini historiasta ja kävellessämme sinä heinäkuisena iltapäivänä museon raskaista ovista sisään hymyilin itsekseni, kuinka lapsuusvuosieni ajan museo näytti vuodesta toiseen samalta, saimaannorpan ohi kulkiessa alkoi soida tuttu sävelmä ja hämärässä kulmassa pyöri animaatiovideo S/S Salamasta. Museo valittiin aiemmin tänä vuonna vuoden museoksi ja kiertäessämme kaikessa rauhassa uudistettuja näyttelyitä hymyilin itsekseni, kuinka huolimatta siitä, että minä rakastan niitä lapsuusvuosieni muistoja museosta, uudistus oli ihan kuin herättänyt museon eloon. Viimeiseksi kävimme vielä katsomassa museon laiturissa seisovia lapsuusvuosiltani tuttuja museolaivoja ja seistessäni S/S Mikon kannella katselemassa edessäni avautuvaa järvimaisemaa huokaisin itsekseni, kuinka valtavasti rakastin sitä kaupunkia.
Vielä ennen kuin palasimme lapsuudenkoteihimme, ajoimme Heikinpohjaan ja suuntasimme ensimmäistä kertaa yhdessä Tivoliin. Siitä on oltava jo vähintään kymmenen vuotta, minä sanoin muistellessani ääneen viimeisintä tivolivierailuani ja ostaessamme lippuja vielä mietin itsekseni, kuinka silloin yli kymmenen vuotta sitten Tivolin laitteet eivät tuntuneet erityisin hurjilta verrattuna suurempien huvipuistojen laitteisiin. Ensimmäisen laitteen käynnistyessä ja pyöriessämme aivan järjettömältä tuntuvaa vauhtia laitteen mukana kyseenalaistin kuitenkin muistojani huomatessani kiljuvani loputtoman nauruni seasta. Ehkä minusta on vain tullut vanha, minä nauroin kävellessämme tuntia myöhemmin takaisin autolle ja ajessamme keskustan läpi kohti lapsuudenkotiani, vanha toisin kuin minun miehestäni, joka nautti vauhdista jokaisella hengenvedollaan. Se iltapäivä turistina omassa pienessä kotikaupungissamme oli ollut kaunis ja ylittäessämme Kyrönsalmen sillan mietin ääneen, kuinka oli tuntunut ihanalta lähteä kahdestaan ihmettelemään heinäkuuhun herännyttä kaupunkia, muistelemaan lapsuus- ja nuoruusvuosia tässä rakkaassa kaupungissa, josta voimme vielä joskus toivottavasti löytää oman kotimme.
Lähetä kommentti