Viimeisinä mökillä viettäminämme päivinä heräsin aikaisin, katselin loputtoman pimeyden vaihtuvan vähitellen valonsäteisiin ja kävelin auringonnousun jälkeen kylätietä pienen karvakuonon kanssa. Kuuntelin, kuinka tuuli humisi korkeiden puiden latvoissa ja sai korkean heinän kumartamaan, minulla ei ollut kiire mihinkään ja tuulen tarttuessa hiuksiini mietin itsekseni, kuinka minä tahtoisin tulevaisuudessa elää niin, keskellä kauneinta luontoa ja kävellä aamuisin pitkin hiljaista kylätietä karvakuonon kanssa. Tahtoisin kuunnella tuulen vaimean huminan rikkovan hiljaisuuden, hengittää keuhkojeni täydeltä raikasta syysilmaa ja sytyttää myöhemmin takkaan tulen, katsella, kuinka ikkunalasin takana ruskaan verhoutuneet lehdet satavat maahan. Kaukana kaupungin äänistä ja kirkkasta mainosvaloista, niin minä tahtoisin tulevaisuudessa elää, vaikka tiedänkin, että elämä kerrostalossa kävelymatkan päässä kaupungin keskustasta on todennäköisesti helpompaa.
Minun sydämeni kaipaa hiljaisuuteen, minä mietin ottaessani pienen karvakuonon syliini ja kiivetessäni kuistin portaat ylös, sydämeni on kaivannut hiljaisuuteen niin kauan kuin vain muistan. Piilouduin peiton alle syömään aamiaista ja nauroin pienen karvakuonon kiivetessä viereeni tupaan levitettyyn sänkyyn. Ikkunalasin takana auringonsäteet murtautuivat hetkittäin harmaan pilviverhon lävitse ja loivat varjojaan ruskaan verhoutuneiden lehtien peittämään maahan, minä saatoin nukahtaa hetkeksi ja herätä television ääniin, ei ollut kiire mihinkään, ei tarvinnut suorittaa mitään ja se teki minut aivan valtavan onnelliseksi, sai antamaan itselleni armoa ja luvan levätä, nauttia aamun hitaudesta. Se sai minut juomaan kuumaa glögiä, kääriytymään lämpimään neuletakkiini ja ihastelemaan ruskan viimeisiä hetkiä, ruskaan verhoutuneiden lehtien loputonta sadetta ja vähitellen talveen valmistautuvaa luontoa, kävelemään läheiselle pellolle juoksemaan pienen karvakuonon kanssa ja palaamaan takaisin vain hetkeä ennen kuin valonsäteet vaihtuivat jälleen pimeyteen, kirkkaaseen tähtitaivaaseen ja metsän ääniin, jotka tuntuivat pimeyden keskellä rauhoittavilta, mutta samanaikaisesti myös vähän kauhistuttavilta.
Iltaisin istuimme hämärässä tuvassa, sytytimme takkaan tulen ja katselimme liekkien tanssivan tummuneen lasin takana, siinä on tavallaan jotain uskomattoman rauhoittavaa, mietin yhtenä iltana lisätessäni polttopuita takkaan ja kävellessäni kuistille hakemaan lisää polttopuita sisälle. Pysähdyin hetkeksi katselemaan pimeyteen verhoutunutta maisemaa, oli juuri niin äärettömän hiljaista, että jokainen varovainen tuulenhenkäys sai kylmät väreet juoksemaan pitkin selkärankaani. Rakastan tätä kaikkea aivan suunnattomasti, minä huokaisin itsekseni palatessani takaisin sisälle ja sulkiessani oven perässäni, minä rakastan ja tulen varmasti aina rakastamaan.
Lähetä kommentti