Lokakuun ensimmäisenä maanantaina minä istuin kuistin portailla ja katselin, kuinka korkeat koivut pudottivat ruskaan verhoutuneita lehtiä niin, että hetken näytti tavallaan kuin olisi ruska olisi satanut maahan lähestyvän talven tarttuessa puiden oksiin armottomasti. Muutaman päivän kuluttua ruskaan verhoutuneet koivut olisivat enää muisto, mietin kävellessäni etsimään haravaa ja muistelin niitä vuosien takaisia kesäöitä, jolloin kuuntelin yön hiljaisuutta aitan hämärässä ja heräsin aamun ensimmäisiin auringonsäteisiin, jotka murtautuivat isoäitini ripustaman verhon lävitse viileään aittaan. Sinä kauniina lokakuisena päivänä en tiennyt tulisinko enää koskaan nukkumaan aitan hämärässä, mutta katsellessani aitan seisovan kaikkien näiden vuosienkin jälkeen rauhallisesti aloillaan minulla oli turvallinen olo, turvallinen, sillä vaikka kaikki muuttuisi, jotkin asiat pysyvät ennallaan.
Haravoidessani hymyilin itsekseni, kuinka en olisi silloin vuosia sitten nukahtaessani aitan hämärään uskonut, että minä vielä vuosien päästäkin palaisin takaisin niihin rakkaisiin maisemiin ja tarttuisin haravaan korkeiden koivujen luopuessa lehdistään, en uskonut, vaikka aivan epäilemättä niin toivoinkin. Tuuli tarttui neuletakkini helmaan työntäessäni ruskaan verhoutuneiden lehtien täyttämiä kottikärryjä kerta toisensa jälkeen ojan toiselle puolen ja palatessani takaisin haravoimaan, hetkittäin se tuntui niin toivottomalta, etten osannut kuin nauraa itsekseni, lehtiä satoi maahan samaan tahtiin kuin minä yritin haravoida niitä pois. Muutaman päivän kuluttua lehtiä ei enää sataisi, minä mietin itsekseni ja vielä ennen iltapäivän viimeisiä auringonsäteitä kävelin pienen karvakuonon kanssa pitkin kylätietä, nautin aivan uskomattoman kauniista ruskasta jokaisella hengenvedollani ja palasin sitten takaisin mökille, sytytin takkaan tulen ja katselin pimeyden laskeutuvan ikkunalasin takana.
Lähetä kommentti