Lokakuun toisena aamuna heräsin rauhalliseen aamuun, kävelin yöpaita ja neuletakki ylläni pienen karvakuonon kanssa pitkin ruskaan verhoutunutta mökkitietä ja naurahdin, kuinka valtavan onnelliseksi se teki minut. Pieni karvakuono juoksi edelläni ja palasi aina hetkittäin luokseni iloisesti, auringonsäteet murtautuivat varovaisesti pilviverhon lävitse ja kevyt tuuli tarttui takkuisiin hiuksiini, siinä metsän keskellä tuntui kuin koko maailmani olisi pieneksi hetkeksi pysähtynyt, antanut minulle luvan viimein ihan vain hengittää, olla suorittamatta mitään. Kävellessäni takaisin mökille jäin katselemaan rakasta ruskaan verhoutunutta maisemaa, niitä korkeita koivuja ja kauempana siintävää järveä, en tule koskaan unohtamaan kaikkea sitä uskomatonta kauneutta, minä mietin hymyillen itsekseni laittaessani myöhemmin aamiaista mökin pienessä keittiössä ja kuunnellessani Bon Iveriä.
Se oli aivan tavattoman kaunis lokakuinen päivä, kävelimme iltapäivällä koivujen reunustamaa metsätietä pitkin läheiselle pellolle iltapäivän viimeisten auringonsäteiden maalatessa maisemaa lämpimin sävyin ja hetken aikaa näytti kuin korkeiden koivujen latvat olisivat tulessa, se oli ihmeellisen kauniista. Jossain syvällä rintalastani alla valtameren kokoinen rauha kuiskaili tuulen mukana, jatkoimme matkaamme pellon poikki takaisin mökille ja viimeistenkin auringonsäteiden kadotessa metsän taakse istuimme kuistilla kuuntelemassa hiljaisuutta, joka ei tunnu missään muualla yhtä syvältä ja loputtomalta. Istuimme siinä monta tuntia, kuuntelimme aina vuoroin hiljaisuutta ja musiikkia ja hengitimme syvään pimeyden muuttuessa jatkuvasti syvemmäksi, siinä hetkessä se oli jotain sellaista, mitä olin kaivannut huomaamattani vaikka kuinka kauan kaiken kiireen ja stressin keskellä.
Myöhään illalla kävelimme pimeyden keskellä pitkin kylätietä,
katselimme pienen karvakuonon kulkevan vähän edellämme taskulampun valokeilassa ja minä en voinut olla miettimättä ääneen, kuinka niin uskomattoman syvä ja loputon pimeys on tavallaan
pelottavaa, mutta samalla kuitenkin valtavan kiehtovaa. Yllämme tähtitaivas
oli kauniimpi kuin koskaan aiemmin, keskellä sitä syvintä pimeyttä pysähdyimme katselemaan tähtien valtamerta ja minä en ollut aikoihin tuntenut itseäni niin pieneksi, niin käsittämättömän pieneksi, vain säälittävän pieneksi osaksi maailmankaikkeutta, sinä iltana se tuntui paremmalta kuin minä olisin koskaan osannut kuvitellakaan.
Lähetä kommentti