Lokakuun ensimmäisen sunnuntain aamuna katselin rakkaan karvakuonon vaihtavan asentoa omassa pedissään, piilouduin takaisin lämpimän peiton alle näkemään unta vuosien takaisista talviaamuista ja tuntia myöhemmin heräsin kuuntelemaan kaappikellon tasaista lyöntiä, nousin avaamaan verhot, annoin valonsäteiden tulvia sisään hämärään tupaan. Se oli täysiverinen sunnuntai, katselimme ruskan väreihin verhoutuneiden lehtien putoilevan pihakoivuista ikkunalasin takana, joimme lämmintä glögiä ja piilouduimme yhdessä peittojen alle katselemaan sarjoja, tuntui valtavan hyvältä ihan vain olla, levätä pitkästä aikaa kunnolla ilman kiirettä yhtään mihinkään.
Illalla, juuri ennen auringonlaskua, kävelimme läheiselle pellolle kuuntelemaan metsän huminaa ja katselemaan, kuinka illan viimeiset auringonsäteet maalasivat puiden latvat lämpimin sävyin. Pieni karvakuono juoksi meidän edellämme aivan kuin edellisenäkin iltana, mutta auringonsäteet painuivat metsän taakse nopeammin, ihan kuin huomaamattamme. Talvi on alkanut vähitellen lähestyä meitä, minä mietin lämmittäessäni myöhemmin saunaa ja katsellessani tulen tanssia tummuneen lasin takana, talvi on alkanut lähestyä ja jostain syystä se saa minut äärettömän rauhalliseksi. Ennen unta istuimme saunan lauteilla kaikessa rauhassa, ikkunalasin takana maisema verhoutui pimeyteen ja jossain kauempana metsän eläimet jatkoivat vaeltamistaan, minun sisälläni asui rauha.
Lähetä kommentti