Maanantaina heräsin auringonsäteiden tulviessa sisään kauniiseen huoneeseen, en ollut aikoihin nukkunut niin hyvin ja hymyilin noustessani katselemaan ikkunalasin takana avautuvaa maisemaa, niitä korkeita rakennuksia ja ikkunan alla rauhallisesti kohisevaa suihkulähdettä. Edellisen illan valtameren kokoinen onnellisuus tuntui edelleen jokaisessa hengenvedossani ja harjatessani peilin edessä takkuisia hiuksiani mietin itsekseni, kuinka en olisi voinut olla yksinkertaisesti yhtään onnellisempi siitä, että olin edellisenä päivänä matkustanut ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen siihen kauniiseen kaupunkiin ja huutanut ääneni käheäksi rakkaan yhtyeen keikalla, kävellyt pitkin hiljentynyttä kaupunkia vuorokauden viimeisinä tunteina ja katsellut vielä ennen nukahtamistani pimeyteen verhoutunutta maisemaa kuudennesta kerroksesta, hengittänyt syvään ja nähnyt unta vuosien takaa.
Tampere on ollut minulle kovin erityinen kaupunki yli kymmenen vuoden ajan ja saavuttuani sinä sunnuntaina ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen sille samalle linja-autoasemalle, jolle minä olin saapunut vuosia sitten lukuisia kertoja käydessäni siinä kaupungissa rakastamassa livemusiikkia, hymyilin hetken tyhmästi. Suuntasin ensimmäisenä kohti Tampere-talossa sijaitsevaa Muumimuseota, jossa olin aivan luvattoman kauan haaveillut pääseväni jonain päivänä käymään. Sinä sunnuntaina se päivä oli viimeinkin koittanut ja kun lasioven takana avautui taianomainen maailma täynnä pieniä yksityiskohtia, kuin huomaamattaani minä katosin kaikkiin niihin tarinoihin, Tove Janssonin uskomattoman kauniisiin sanoihin ja kuvituksiin ja Tuulikki Pietilän teoksiin, jotka kuvasivat kirjoihin perustuvia hetkiä, tunnelmia. Olisin voinut viettää siellä tuntikausia, ihmetellä kaikkea sitä, minkä Tove Jansson oli luonut, kadota kerta toisensa jälkeen ihan uskomattoman rakkaisiin tarinoihin, kuviin.
Ihasteltuani tarpeeksi kauan Muumimuseon taianomaisuutta minä kävelin auringonsäteiden loisteessa hotellille. Radisson Blu Grand Hotel Tammer on yksi Suomen vanhimmista hotelleista ja kävellessäni sisään sen raskaista ovista huokaisin itsekseni, korkeat ikkunat ja vanhaa kunnioittaen remontoitu aula kuljettivat minut mukanaan vuosikymmenten taakse. Uskomattoman kaunista, minä hymyilin katsellessani hetkeä myöhemmin kuudennessa kerroksessa sijainneen huoneeni ikkunasta avautuvaa maisemaa ja mietin itsekseni, kuinka olin tehnyt hotellin suhteen ehdottomasti oikean valinnan. Sen lisäksi, että se kuudennen kerroksen huoneesta avautuva maisema oli kaunis, sitä oli myös koko vuonna 1929 rakennettu hotelli, ainutlaatuinen ja niin uskomattoman kaunis, että se sai minut monta kertaa sanattomaksi, niin sanattomaksi, että edelleen tuntuu vaikealta löytää sanoja.
Hetkeä myöhemmin istuimme serkkuni kanssa kahdestaan siinä kauniissa hotellihuoneessa, hän ikkunalaudalla ja minä vanhassa nojatuolissa, tuntui kuin viime näkemästämme olisi ollut vuosien sijaan vain hetki, juuri niin helppoa minun oli olla hänen kanssaan. En muista, milloin olisin viimeksi nauranut niin paljon kuin nauroin sinä sunnuntaina ja kävellessämme sinä iltana Nokia Areenalle olin valtavan onnellinen siitä, että sain kävellä sinne juuri hänen kanssaan, siitä illasta tulisi nimittäin meille molemmille kovin erityinen, tiesin sen varmuudella.
Todellinen syy sille, miksi minä matkustin juuri sinä kesäkuisena sunnuntaina ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen Tampereelle, oli sinä iltana Nokia Areenalla värivalojen loisteeseen nouseva Evanescence. Kun viime lokakuussa mökin vanhassa keinutuolissa luin yhtyeen esiintyvän seuraavana kesänä ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen Suomessa, tiesin heti, että siitä illasta tulisi erityinen, siitä tulisi erityinen, koska kyseinen yhtye on ollut valtavan kauan minulle niin äärettömän tärkeä. Evanescence tuli elämääni kuusitoista vuotta sitten, sinä kesänä, kun etsin itseäni enemmän ja epätoivoisemmin kuin koskaan
siihenastisen elämäni aikana, sinä kesänä, kun musiikista tuli
aivan järjettömän suuri osa minun elämääni. Siitä kesästä lähtien Evanescence on kulkenut mukanani, ollut osa minua ja sitä, millaiseksi ihmiseksi minä olen sen kovin tärkeän kesän jälkeen kasvanut.
Sinä vuonna ilmestynyt The Open Door ja muutamaa vuotta aiemmin ilmestynyt Fallen
kuuluvat yhä edelleen itselleni henkilökohtaisesti rakkaimpiin albumeihin,
mutta sitäkin tärkeämpää on tietää, kuinka uskomattoman paljon kyseinen
yhtye on lopulta vaikuttanut minuun ihmisenä, kuinka paljon olen saanut
yhtyeen musiikista elämäni vaikeimpina hetkinä ja kuinka
kiitollinen tulen aina kaikesta siitä olemaan. Siksi sinä iltana ei ollut kysymys mistä tahansa keikasta, ei ollut kysymys yhdestä keikasta muiden joukossa, vaan kysymys oli jostain todella paljon suuremmasta. Seistessämme yleisömeren keskellä Evanescencen noustessa viimein värivalojen loisteeseen sydämessäni läikähti, kaikkien niiden vuosien jälkeen tuntui uskomattomalta saada olla jälleen siinä rakkaan musiikin kaikuessa voimakkaana yleisömeren ylitse ja saadessa kaiken minun ympäriltäni katoamaan.
Keikka oli ensimmäisistä sekunneista viimeisiin valtameren kokoista rakkautta, musiikin kuljettaessa vuosien takaisissa hetkissä ja tunteiden ääripäissä en olisi voinut olla kiitollisempi siitä, että Evanescence oli ollut osa elämääni kaikkien niiden kuudentoista vuoden ajan, niin kauan, että tuntuu kuin se olisi aina ollut. Sinä iltana oli olemassa vain se hetki, musiikin uskomattoman voiman vyöryessä ylitseni tunsin itseni täysin aseettomaksi ja annoin musiikin viedä mukanaan, huusin ääneni käheäksi aivan käsittämättömän rakkaista sanoista ja nostin käteni ilmaan siitä valtameren kokoisesta rakkaudesta. Going Under, Weight of the World, Far From Heaven, Imaginary, Use My Voice, keikka oli täynnä ihan valtavan rakkaita biisejä, mutta on myönnettävä, että itselleni se keikan vaikuttavin hetki koettiin vasta encoressa, kun biisi, joka oli minulle kuusitoista vuotta sitten kaikista rakkain ja tärkein, kaikui yleisömeren ylitse kauniimpana ja suurempana kuin osaisin koskaan sanoin kuvailla.
Muistan edelleen vahvasti sen hetken, kun kuulin My Immortalin ensimmäistä kertaa värivalojen loisteessa viisi vuotta sitten Vantaalla. Olin
nähnyt sen lukemattomia kertoja keikkatallenteilta ja aina vuosi toisensa
jälkeen unelmoinut pääseväni kokemaan sen yleisömeren keskellä,
laulamaan pimeyden syleilyssä kuorona yleisömeren kanssa ja seistessäni
lopulta, kymmenen vuoden odottamisen ja unelmoimisen jälkeen,
yleisömeren keskellä tuntui yksinkertaisesti epätodelliselta olla
siinä. Ihan yhtä epätodelliselta se tuntui sinä iltana Nokia Areenalla, tuntui epätodelliselta kuulla Amyn laulavan sanoja these wounds won't seem to heal, this pain is just too real, there's just too much that time cannot erase kyynelteni valuessa vuolaina poskipäiltä kaulalleni, se oli erityinen hetki. Niin erityinen, että huolimatta siitä, että minä olen nähnyt elämäni aikana satoja keikkoja ja liikuttunut luvattoman monesti musiikin vyöryessä ylitseni, se oli silti yksi erityisimmistä hetkistä, joita olen värivalojen loisteessa kokenut. Erityinen hetki ja aivan äärettömän rakas Evanescence, hymyilin vielä valojen sammuessa.
Keikan jälkeen kävelimme pitkin Tampereen hiljentyneitä katuja, oli kaunis kesäkuinen ilta ja hetken minusta tuntui kuin olisin kotona, tuntui, vaikka en ole koskaan asunut siinä kaupungissa. Illan viimeiset auringonsäteet osuivat kauniisti korkeiden rakennusten seiniin, viileä tuuli tarttui hetkittäin minun takkuisiin hiuksiini ja kävellessäni lopulta Koskipuiston poikki hotellille hymyilin itsekseni, kuinka se oli ollut vielä erityisempi päivä kuin olisin osannut kuvitellakaan. Katsoin vielä hetken hotellihuoneen ikkunalasin takana avautuvaa maisemaa ja kaaduin sitten pehmeälle sängylle, nukahdin onnellisena kaikesta siitä, mitä se päivä oli minulle antanut.
Lähetä kommentti