Lokakuun ensimmäisellä viikolla vietimme aikaamme kulkien kaikessa rauhassa kolmistaan pitkin metsäpolkuja, pysähtyen hetkittäin ihastelemaan ruskaan verhoutunutta luontoa ja ihmetellen kaiken uskomatonta kauneutta, sitä, kuinka luonto verhoutui vielä ihan hetkeksi kaikista kauneimpiin väreihinsä ennen marraskuun harmautta. Yhtenä päivänä suuntasimme Sippulanniemen luontopolulle ja pysäköidessämme automme lähelle luontopolun alkua hymyilin hetken itsekseni miettiessäni sitä viimeisintä kertaa, kun kävimme luontopolulla kolmistaan.
Pieni karvakuono oli silloin vasta muutaman kuukauden ikäinen ja ihmetteli kaikkea ympärillään kulkiessamme pitkin metsäpolkuja, enkä minä tule varmaan koskaan unohtamaan, kuinka kävellessämme pitkospuita se putosi suohon ja räpiköiden nousi takaisin pitkospuille. Siitä hetkestä on tullut kuluneeksi kaksi kokonaista vuotta ja kävellessämme lokakuun alussa pitkin sitä samaa luontopolkua ja katsellessani rakkaan karvakuonon kulkevan mieheni kanssa edelläni hymyilin itsekseni, kuinka käsittämättömän onnellinen minä olen siitä, että saimme sen pienen karvakuonon osaksi meidän perhettämme ja että saamme jakaa sellaisia kauniita hetkiä kolmistaan.
Käveltyämme hetken aikaa pysähdyimme sammaleen peittämän kallion reunalle katselemaan meidän edessämme avautuvaa maisemaa ja ruskaan verhoutuneita korkeita puita, jotka ovat jo vuosikymmenten ajan nähneet kesän vaihtuvan syksyn ja ensilumen verhoavan maiseman valkoiseen lumihuntuun. Ympärillämme hiljaisuus kuiskaili puiden latvoissa, ilmassa tuoksui rauhoittava syksy ja jatkaessamme myöhemmin matkaamme pitkin pitkospuita hengitin keuhkojeni täydeltä raikasta ilmaa, täydellinen lokakuinen iltapäivä kolmistaan, mietin itsekseni.
Lähetä kommentti