Minä sain kauan haaveilemani ensimmäisen järjestelmäkamerani lahjaksi vanhemmiltani heinäkuussa yhdeksän vuotta sitten. Tämä elämääni muuttanut ja valokuvauksesta minulle tavattomasti opettanut kamera oli Canon EOS 450D ja ensimmäiseksi järjestelmäkameraksi se oli silloin aivan loistava, enkä tule varmaan koskaan unohtamaan sitä, kuinka elokuisena aamuyönä kävelin kyseisen kameran kanssa rantaan ja otin ensimmäiset valokuvani sillä. Kyseinen kamera kulki kolmen vuoden ajan mukanani kaikkialle, valokuvasin enemmän kuin uskaltaisin myöntääkään ja vaikka suurin osa silloisista valokuvistani olisi todennäköisesti tällä hetkellä mielestäni huonoja, minä opin valokuvaamisesta noiden vuosien aikana käsittämättömän paljon ja en vaihtaisi kyseistä kameraa mihinkään. Se oli ja on yhä edelleen minulle äärettömän tärkeä kamera ja seisoo valkoisen kirjahyllyni päällä yhdessä seuraajiensa Canon EOS 40D ja Canon EOS 70D kanssa. Kameroiden, jotka opettivat minulle ensimmäisen järjestelmäkamerani jälkeen vielä enemmän kuin olisin koskaan osannut ajatellakaan ja Canon EOS 70D kulkee mukanani edelleen, se on tavallaan kuin toinen käteni, enkä voisi kuvitellakaan elämääni ilman sitä, niin tärkeä osa elämääni siitä on näiden yhteisten viiden vuoden aikana tullut.
Vuoden 2017 lopussa minä aloin kuitenkin haaveilla uudesta kamerasta, mutta en kuitenkaan siksi, että Canon EOS 70D olisi ollut huono kamera vaan yksinkertaisesti siksi, että sen kuljettaminen mukanani oli alkanut tuntua raskaalta. Rakastan sitä, että voin pitää kameraa aina mukanani, jotta yksikään kaunis hetki ei jäisi ikuistamatta vain siksi, että minulla ei ole kameraa mukanani, joten aloin viimein haaveilemaan kamerasta, joka kulkisi huomattavasti helpommin mukanani ja jossa olisi melko tarkasti samat ominaisuudet kuin suuremmissa kameroissanikin. Keväällä 2018 minusta tuntui, että uuden järjestelmäkameran aika oli viimein koittanut ja vaikka kaikki aiemmat järjestelmäkamerani olivat olleet merkiltään Canon, minulle oli tavallaan alusta asti selvää, ettei seuraava järjestelmäkamerani olisi enää samaa merkkiä. Toukokuussa, päivää ennen kuin aloitin nykyisessä työssäni, tilasin itselleni suhteellisen pitkän harkinnan jälkeen uuden kameran, sen, joka oli alusta asti tuntunut jostain syystä oikealta vaihtoehdolta. Tämä kamera oli kevyt ja niihin suuriin järjestelmäkameroihini verrattuna ihastuttavan pienikokoinen Olympus OM-D E-M10 Mark II, johon minä rakastuin välittömästi päästessäni kokeilemaan sitä aivan ensimmäistä kertaa muutamaa päivää myöhemmin illan viimeisten auringonsäteiden loisteessa, rakastuin, vaikka se tuntuikin käsissäni vähän kummalliselta Canonin jälkeen.
Kesällä kyseinen kamera kulki mukanani paljon, se oli mukanani hukkuessani musiikkiin keskellä yleisömerta ja näki kanssani monta uskomattoman hienoa keikkaa, se oli mukanani heinäkuun lopussa Olavinlinnan turistikierroksella ja paistatteli auringossa syödessämme poikaystäväni kanssa lettuja Kalliolinnassa. Syksyllä kamera kulki mukanani kuitenkin enää nimenomaan niillä keikoilla, sillä lokakuussa uuden sulkimen saanut vanha kamerani Canon EOS 70D tuntui käsissäni edelleen huomattavasti luontevammalta ja minusta tuntui, etten osannut vielä ottaa tarpeeksi hienoja valokuvia uudella kamerallani, tuntui, etten saanut kuviin sitä samaa tunnelmaa kuin vanhalla kamerallani. Minä en oikeastaan osaa edes sanoa, mistä se lopulta johtui, mutta uusi kamerani tuntui tavallaan uskomattoman vieraalta koko syksyn ajan ja hetkittäin ajaduin katumaan sen ostamista, vaikka siinä ei yksinkertaisesti mitään vikaa ollutkaan, se oli hyvä kamera, minä en vain osannut käyttää sitä ja olin liian tottunut valokuvaamaan vanhoilla kameroillani, mutta sen lisäksi minusta alkoi syksyn mittaan tuntumaan, että ongelmani kameraa kohtaan liittyi objektiiviin, jolla en tuntenut saavani aikaan sellaista jälkeä, mitä olisin tahtotunut, se ei vain riittänyt minulle, se ei ollut oikea objektiivi minulle.
Lopulta päädyin tilaamaan kameraan uuden objektiivin, sillä minusta tavallaan tuntui, että uusi objektiivi saisi minut valokuvaamaan kyseisellä kameralla huomattavasti enemmän. Uusi objektiivini oli Olympus M.Zuiko 45mm f/1.8, se sama objektiivi, jonka ostamista olin harkinnut siitä asti, kun tilasin kameran toukokuussa, minä olin harkinnut, sillä rakastin suurissa Canonin järjestelmäkameroissani käyttämääni vanhaa EF 50mm f/1.8 II objektiivia, jonka olin saanut kahdeksan vuotta sitten ylioppilaslahjaksi. Haettuani objektiivin postista yhtenä harmaana marraskuisena iltana istuin hämärässä asunnossani ja otin ensimmäiset valokuvani kyseisen objektiivin kanssa, enkä voinut muuta kuin hymyillä itsekseni, sillä jo ensimmäisten valokuvien perusteella objektiivi oli aivan loistava ja tiesin sen tarjoavan minulle uusia mahdollisuuksia uuden kamerani kanssa. Olympus M.Zuiko 45mm f/1.8 onkin jotain sellaista, minkä ostamista en ole katunut hetkeäkään, se on pieni ja kevyt, mutta samalla uskomattoman valovoimainen ja mahdollistaa kauniit, valoisat valokuvat myös näin talvisin, kun tuntuu, ettei valo riitä valokuvaamiseen kunnolla mihinkään aikaan vuorokaudesta. Saatuani kyseisen objektiivin käsiini silloin marraskuussa minusta tuntui kuin suhteeni uuteen, toukokuussa ostamaani kameraan olisi muuttunut täysin ja aivan kuin olisin alkanut saada kamerasta huomattavasti enemmän irti, eikä se tavallaan ole pelkkä tunne vaan minä olen ihan todella alkanut saada kamerasta enemmän irti ja se on samalla alkanut vähitellen tuntua luontevammalta käsissäni, on alkanut tuntua äärettömän hyvältä lähteä valokuvaamaan sen kanssa.
Näiden puolentoista kuukauden aikana minä olen kuvannut uudella kamerallani enemmän kuin olisin osannut odottaa, kyseinen kamera on viimein alkanut tuntumaan luontevalta käsissäni ja samalla se on tuonut valokuvaamiseen takaisin sen saman vapauden tunteen, jonka olin tuntenut viimeksi vuosia sitten, silloin, kun minä ostin viimeisimmän Canonin järjestelmäkamerani. Se käsittämätön vapauden tunne on saanut minut rakastumaan valokuvaamiseen tavallaan aivan kuin olisin rakastunut siihen ensimmäistä kertaa ja mikäli se ei ole omalla kohdallani tarpeeksi hyvä syy olla katumatta jonkin ostamista niin luulen, ettei mikään ole tarpeeksi hyvä syy, joten long story short, suosittelen tätä objektiivia.
Lopulta päädyin tilaamaan kameraan uuden objektiivin, sillä minusta tavallaan tuntui, että uusi objektiivi saisi minut valokuvaamaan kyseisellä kameralla huomattavasti enemmän. Uusi objektiivini oli Olympus M.Zuiko 45mm f/1.8, se sama objektiivi, jonka ostamista olin harkinnut siitä asti, kun tilasin kameran toukokuussa, minä olin harkinnut, sillä rakastin suurissa Canonin järjestelmäkameroissani käyttämääni vanhaa EF 50mm f/1.8 II objektiivia, jonka olin saanut kahdeksan vuotta sitten ylioppilaslahjaksi. Haettuani objektiivin postista yhtenä harmaana marraskuisena iltana istuin hämärässä asunnossani ja otin ensimmäiset valokuvani kyseisen objektiivin kanssa, enkä voinut muuta kuin hymyillä itsekseni, sillä jo ensimmäisten valokuvien perusteella objektiivi oli aivan loistava ja tiesin sen tarjoavan minulle uusia mahdollisuuksia uuden kamerani kanssa. Olympus M.Zuiko 45mm f/1.8 onkin jotain sellaista, minkä ostamista en ole katunut hetkeäkään, se on pieni ja kevyt, mutta samalla uskomattoman valovoimainen ja mahdollistaa kauniit, valoisat valokuvat myös näin talvisin, kun tuntuu, ettei valo riitä valokuvaamiseen kunnolla mihinkään aikaan vuorokaudesta. Saatuani kyseisen objektiivin käsiini silloin marraskuussa minusta tuntui kuin suhteeni uuteen, toukokuussa ostamaani kameraan olisi muuttunut täysin ja aivan kuin olisin alkanut saada kamerasta huomattavasti enemmän irti, eikä se tavallaan ole pelkkä tunne vaan minä olen ihan todella alkanut saada kamerasta enemmän irti ja se on samalla alkanut vähitellen tuntua luontevammalta käsissäni, on alkanut tuntua äärettömän hyvältä lähteä valokuvaamaan sen kanssa.
Näiden puolentoista kuukauden aikana minä olen kuvannut uudella kamerallani enemmän kuin olisin osannut odottaa, kyseinen kamera on viimein alkanut tuntumaan luontevalta käsissäni ja samalla se on tuonut valokuvaamiseen takaisin sen saman vapauden tunteen, jonka olin tuntenut viimeksi vuosia sitten, silloin, kun minä ostin viimeisimmän Canonin järjestelmäkamerani. Se käsittämätön vapauden tunne on saanut minut rakastumaan valokuvaamiseen tavallaan aivan kuin olisin rakastunut siihen ensimmäistä kertaa ja mikäli se ei ole omalla kohdallani tarpeeksi hyvä syy olla katumatta jonkin ostamista niin luulen, ettei mikään ole tarpeeksi hyvä syy, joten long story short, suosittelen tätä objektiivia.
Lähetä kommentti