TOVE JANSSON, MAAILMAN IHANIN KIRJA JA HILJAINEN AAMU

Minä matkustin takaisin Jyväskylään yhtenä tammikuisena maanantaina, jätin rakkaan pikkukaupungin taakseni ennen auringonnousua ja saapuessani perille hieman ennen yhtätoista auringonsäteet murtautuivat varovaisesti päiväkausia taivasta verhonneen kovin harmaan pilvimassan lävitse, tuntui tavallaan kummalliselta palata tähän kaupunkiin. Tuntui kummalliselta, sillä olin muutaman viikon aikana ehtinyt tottua siihen, että kaikki oli aivan suunnattoman rauhallista ja pääsin metsän hiljaisuuteen aina, kun tahdoin, minä olin ehtinyt tottua siihen, että rakkaat koirat tuhisivat sängyssäni kirjoittaessani näitä blogitekstejä ja siihen, että vietin suurimman osan ajastani vanhempieni kanssa. Sinä maanantaina minä kuitenkin palasin takaisin elämääni tässä kaupungissa, palasin takaisin elämääni, joka on monella tavalla erilaista kuin elämäni rakkaassa pikkukaupungissa, palasin ja se tuntui minusta kummalliselta, mutta vietettyäni nyt muutaman viikon täällä kaikki on alkanut taas tuntua tavalliselta. On taas samat, tutut rutiinit kuin viime syksynä ja se on tuntunut erityisen turvalliselta, on tuntunut turvalliselta herätä aamuisin seitsemältä, kietoutua töissä kahdeksan vuotta vanhaan neuletakkiini kylmyyden tuntuessa jokaisessa solussani ja kuunnella perjantaisin uutta musiikkia bussissa, on tuntunut turvalliselta viettää tiistaisin aikaa hevosten kanssa ja käydä lauantai-iltaisin saunassa maailman rakkaimman kanssa.

On tuntunut ihan uskomattoman turvalliselta, mutta silti mieleeni on hetkittäin hiipinyt pelko siitä, mitä elämäni tulee olemaan tulevan kevään jälkeen, pelko siitä, etten vielä tiedä siitä elämästä yhtään mitään. Se pelko on vallannut minut hetkittäin niin kokonaisvaltaisesti, että kasvoni ovat peittyneet kyyneliin, mutta siitä huolimatta olen päättänyt olla pelkäämättä liikaa, olen päättänyt olla vahvempi kuin se pelko, joka tunkeutuu minun rintalastani alle aina hetkittäin. Olen päättänyt olla paljon vahvempi ja rohkeampi, mietin yhtenä lauantaiaamuna istuessani valoisan asuntoni lattialla lukemassa aivan äärettömän rakasta kirjaa, kirjaa, joka on mielestäni edelleen maailman ihanin kirja, sanojen aarreaitta täynnä niin uskomattoman kauniita lauseita, etten sinä auringonsäteiden täyttämänä lauantaiaamuna kaivannut mitään muuta, en tarvinnut muuta kuin ne kauniit lauseet ja mukillisen lämmintä teetä. Tove Jansson: Sanojen lahja - Valitut sitaatit on ehdottomasti yksi itselleni rakkaimmista kirjoista koskaan, mukanaan rauhallisesti kuljettava kirja, joka on täynnä sitaatteja yksinolosta ja itsenäisyydestä, luottamuksesta ja rehellisyydestä, unista, nukkumisesta ja yöstä sekä vapaudesta ja riippumattomuudesta, on sitaatteja onnellisuudesta ja mielenrauhasta, mutta ennen kaikkea on sitaatteja, jotka kertovat Tove Janssonista itsestään jotain sellaista, mitä ei ole välttämättä osannut ajatellakaan, sitaatteja, jotka kertovat hänen arvoistaan ja asenteistaan. Sinä lauantaiaamuna minun rintalastani alla ei ollut häivähdystäkään pelosta, mutta sen sijaan hauras sydämeni täyttyi rauhallisuudesta juodessani kaikessa siinä hiljaisuudessa teetä ja jäädessäni vielä hetkeksi niihin sanoihin, joista huokui suunnaton rakkaus ja viisaus, Tove Jansson on niin kovin ihmeellinen.