12. helmikuuta 2019

IDA PAUL & KALLE LINDROTH JA TAIANOMAINEN ILTA LUTAKOSSA

P2010285P2010389
Ida Paul & Kalle Lindroth oli minulle todella kauan sellainen duo, jota en tavallaan osannut kuvitella kuuntelevani, en vain yksinkertaisesti osannut, vaikka luin sosiaalisesta mediasta jatkuvasti ylistäviä kommentteja duon musiikista ja live-esiintymisistä. En osannut, vaikka pidin heidän musiikkiaan erityisen kauniina ja herkkänä, en osannut kuvitella kuuntelevani ja niin minä en koskaan tietoisesti valinnut Spotifyn soittolistoilta heidän musiikkiaan. Vuosi sitten tämä tilanne kuitenkin muuttui istuessani yhtenä helmikuisena iltana pienessä yksiössäni, olin vain hetkeä aiemmin saanut kutsun työhaastatteluun ja elämä tuntui hetken tavallista kevyemmältä, kun sattumalta päädyin kuuntelemaan yhtyeen musiikkia, valitsemaan joltakin satunnaiselta soittolistalta yhtyeen biisin ja lopettamaan kirjoittamisen kuunnellakseni. Siinä hetkessä sydämeni valtasi aivan ääretön onnellisuus ja en voinut kuin pysähtyä miettimään, kuinka minun olisi pitänyt pysähtyä kuuntelemaan jo kauan sitten, niin käsittämättömän onnelliseksi musiikki minut siinä hetkessä teki.

Helmikuun ensimmäisen päivän iltana pukeuduin mustaan mekkoon, ripustin korviini vähän näyttävämmät korvakorut ja kävelin Lutakkoon vuoden ensimmäiselle keikalle, Ida Paulin & Kalle Lindrtohin keikalle, jolle olin ostanut lipun vain muutamaa päivää aiemmin, vaikka olin jo kauan tiennyt tahtovani nähdä kyseisen keikan. Saavuin paikalle juuri oikeaan aikaan, sillä hetkeä myöhemmin paikalle alkoi vaeltaa laumoittain ihmisiä, jotka muodostivat nopeasti pitkän jonon. Paljonko kello on, ovella seissyt järjestysmies kysyi minulta, ihan vain miettiäkseen, kuinka kauan menisi, että se ihmismäärä saataisiin sisälle. Kauan, mietin seistessäni yleisömeren keskellä viisi minuuttia ennen keikan alkamista ja katsoessani, kuinka yleisöä nousi jatkuvasti portaita pitkin saliin. En ole oikeastaan koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka saapuvat keikkapaikalle juuri ennen keikan alkamista, en ymmärrä ainakaan silloin, kun keikan tiedetään olevan loppuunmyyty, mutta sinä iltana en jaksanut välittää, minulla ei ollut kiire mihinkään ja yleisömeren keskellä tuntui tavallaan kuin olisin ollut kotona, se tunne oli sama kuin vuosia sitten Tavastialla, tavallaan kovin tuttu ja turvallinen.

P2010519

Lopulta, noin viisitoista minuuttia yli kymmenen, Ida Paul ja Kalle Lindroth kuitenkin nousivat lavalle uuden biisinsä Hiekkalaatikolla kanssa ja minä en voinut kuin huokaista itsekseni, niin ihastuttava tämä duo oli jo ensimmäisen biisin perusteella. Tämän uuden biisin jälkeen kaksikko kertoi soittavansa seuraavaksi lähes kaikki Nää kaikki kertoo susta -albumin biisit, jotka olivat viimeisimmän vuoden aikana soineet kuulokkeissani huomattavan paljon, vaikka minä en kyseisestä albumista ole koskaan kirjoittanutkaan. Kaksikko kertoi halunneensa soittaa biisit niin puhtaasti sellaisina, kuin millaisina he olivat ne kirjoittaneet ja siksi sinä iltana lavalla nähtiin vain tämä kaksikko akustisine kitaroineen, eikä ainakaan allekirjoittanut olisi siinä hetkessä yleisömeren keskellä voinut toivoa yhtään enemmän. Ei olisi, sillä sen lisäksi, että rakastan akustista ja jollain tavalla pelkistettyä musiikkia, minä rakastan sitä, että musiikki esitetään alkuperäisessä muodossaan, juuri sellaisena kuin se on syntynyt, siinä vain on yksinkertaisesti aina jotain taianomaista, jotain äärettömän herkkää ja kaunista, jotain sellaista, mikä on niin helppo saada katoamaan värivalojen loisteessa.

Värivalojen häikäistessä hetkittäin silmiäni tuntui kuin musiikki olisi lävistänyt minut biisi ja hetki toisensa jälkeen, tuntui kuin musiikki olisi iskenyt suoraan rintalastani alle vuoden aikana tärkeiksi muodostuneiden sanojen tuntuessa jokaisessa hengenvedossani. Sinä iltana loppuunmyydyssä salissa yleisömeren keskellä rintalastani alla tuntui keikan ensimmäisestä biisistä viimeiseen asti suunnaton, valtamerta suurempi rakkaus, sellainen, joka tuntui yhdistävän koko yleisömerta akustisen kitaroiden ja kaksikon jotenkin aivan taianomaisesti yhteensopivien äänien kertoessa tarinoitaan, joihin yleisömeri ei vain yksinkertaisesti voinut olla lähtemättä mukaan. Yleisömeren muuttuessa valtavaksi kuoroksi silmäkulmani täyttyivät kyynelistä pelkästään siitä loputtomasta onnellisuudesta, joka täytti sydämeni vielä silloin, kun kävelin yhdentoista jälkeen Lutakosta keskustaan. Ida Paul & Kalle Lindroth oli jotain sellaista, mikä saa hauraan sydämeni edelleen täyttymään onnellisuudesta kirjoittaessani tätä, musiikki oli sinä iltana niin äärettömän voimakasta ja samanaikaisesti niin herkkää, että tunsin pakahtuvani siihen tunteeseen, musiikki oli niin kovin kaunista, että olen kiitollinen siitä, etten jättänyt menemättä keikalle, vaikka sellaista vaihtoehtoa ehdin ennen keikkaa harkitsemaankin.

P2010609P2010514

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti