6. helmikuuta 2019

TOIVOISIN OLEVANI ENEMMÄN VIRTAAVAN JOEN KALTAINEN

IMG_7771P1270222

Tavallaan tämä alkuvuosi on ollut kaunis, olen viettänyt rauhallisia iltoja pienessä asunnossani kynttilöiden luodessa lempeää valoa ympärilleni ja herännyt sitten valoisaan aamuun, joogannut ensimmäistä kertaa aikoihin ja juonut sitten lämmintä teetä, aivan kaikessa rauhassa istunut sänkyni laidalla katsellen vastapäisten kerrostalojen takana seisovia lumisia puita. Olen kuunnellut vanhaa, uskomattoman rakasta musiikkia istuessani bussissa matkalla töihin, hymyillyt itsekseni hississä juuri ennen kolmatta kerrosta ja unohtunut kerta toisensa jälkeen miettimään, kuinka olin tavallaan unohtanut kaipaavani musiikkia niin suunnattomasti. Olin unohtanut, vaikka tämän alkuvuoden aikana olen kuunnellut musiikkia enemmän kuin aikoihin, olen kuunnellut matkalla tallille ja hyräillyt päässäni vuosien takaa tuttua melodiaa hakiessani ratsuani tarhasta juuri ennen hämärää, laulanut itsekseni palatessani kotiin, puhdistaessani kylpyhuoneessa kenkiäni ja chapsejani. Musiikki on pitkästä aikaa tuntunut jossain syvällä rintalastani alla ja se on tehnyt minut aivan tavattoman onnelliseksi, mutta niin on tehnyt myös se, että elämä on tuntunut kaiken stressin keskellä kovin kauniilta.

Minä luulen, että se on johtunut valon lisääntyneestä määrästä ja siitä, että auringonsäteet ovat murtautuneet harmaan pilviverhon lävitse useammin kuin loppuvuodesta, se, että musiikki ja elämä ovat tehneet minut niin kovin onnelliseksi ja tuntuneet rintalastani alla. Se, että kaikesta tämän alkuvuoden stressistä ja negatiivisista asioista huolimatta on ollut paljon kauniita hetkiä, kun sydämeni on täyttynyt suunnattomasta onnellisuudesta ja musiikki on kerta toisensa jälkeen saanut minut saanut laulamaan pienessä asunnossani, tarttumaan iltaisin akustiseen kitaraan ja tanssittamaan kalpeita sormiani mustilta koskettimilta valkoisille. Se, että olen ensimmäistä kertaa aivan luvattoman pitkään aikaan aloittanut lauantaiaamuni rauhoittavalla joogalla, juonut aamuteeni kaikessa rauhassa stressaamatta hetkeen mistään ja nauttinut suunnattomasti luonnon äärettömästä kauneudesta, siitä, että aamuisin kävellessäni töihin, juuri ennen kuin valonsäteet ovat voittaneet hämärän, on ollut niin taianomaisen kaunista, että olen hetkittäin tuntenut pakahtuvani siihen kaikkeen.

IMG_7701

Olen katsellut Tourujokea aamuisin kävellessäni töihin ja koko tämän alkuvuoden edessäni avautuva maisema on ollut äärettömän kaunis. Niin äärettömän kaunis, että olen työmatkoillani pysähtynyt vain katselemaan, hetkeksi nauttimaan siitä maisemasta, joka on verhoutunut lumihuntuun virtaavan joen jatkaessa matkaansa sen kylmyyden keskellä. Siinä, missä luonto muuten pysähtyy talvisin hetkeksi, joki ei pysähdy, se jatkaa matkaansa ja se on jotain sellaista, mitä olen pysähtynyt aamuisin töihin kävellessäni hetkittäin miettimään. Vuodenajasta toiseen jatkuvasti virtaavaa jokea ja sitä, kuinka tavallaan minä tahtoisin olla enemmän joen kaltainen, kulkea eteenpäin huolimatta siitä, että kaikki ympärilläni pysähtyy, kulkea eteenpäin, vaikka hetkittäin tuntuisi kuin hautautuisin jään alle, kulkea eteenpäin niin kovin vahvana ja voimakkaana, ettei jää ehtisi koskaan pysähtymään. Toivoisin olevani enemmän virtaavan joen kaltainen, mutta vain hetkittäin, sillä minun on myös osattava pysähtyä, antaa jään pysäyttää minut niinä sellaisina hetkinä, kun minä olen jatkanut matkaani aivan liian kauan, mutta silti toivoisin olevani enemmän virtaavan joen kaltainen, edes hetkittäin.

Sen lisäksi, että olen miettinyt virtaavaa jokea, minä olen miettinyt alkuvuoden kylminä aamuina myös, kuinka minun täytyisi jonain päivänä kulkea joella kameran kanssa, pysähtyä ikuistamaan se ihan suunnaton kauneus niin, että voisin muistaa sen vielä vuosien päästäkin, sitten, kun en enää asu tässä kaupungissa. Sitten, kun elämä on vienyt mukanaan eteenpäin kuin se lumihuntuun ja uskomattomaan kylmyyteen verhoutuneen maiseman keskellä virtaava joki. Siksi me kävelimme yhtenä sunnuntaina auringonsäteiden häikäistessä silmiämme Tourujoelle, kävelimme, vaikka oli vähintään kaksikymmentäviisi astetta pakkasta ja kylmyys pisteli armottomasti poskipäitämme. Se oli ihan uskomattoman kaunis aamu, edessämme avautuva maisema oli kuin jostain lapsuuteni kauneimmasta satukirjasta, aivan kuin jostain toisesta maailmasta ja kävellessämme joen vartta pitkin olin tavattoman onnellinen siitä, että tämä kuluva talvi on ollut kuin lapsuuteni talvet. Yhtä kaunis ja taianomainen, mietin jäädessäni sinä aamuna lopulta vielä hetkeksi yksin kulkemaan joelle kamerani kanssa ja istuessani joen varrella lumihangessa valokuvaamassa rauhallisena virtaavaa jokea hymyilin itsekseni, siinä hetkessä minua ei haitannut sormenpäitäni pistelevä kylmyys eikä se, että jokaisessa solussani tuntuva kylmyys sai silmäni vuotamaan ja kyyneleet jäätymään kiinni silmäripsiini, siinä hetkessä minua ei haitannut mikään.

P1270216IMG_7734P1270190

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti