24. helmikuuta 2019

APULANTA YLITTI KAIKKI ODOTUKSENI HARTWALL AREENALLA

P2160202P2160215

Apulanta on yhtye, jonka osuutta elämässäni on vaikea sivuuttaa sellaisissa hetkissä, kun kerron itsestäni ja suhteestani musiikkiin, sitä on vaikea sivuuttaa ylipäätään missään tilanteessa, jossa kerron itsestäni yhtään enempää kuin nimeni, tutkintoni tai työpaikkani. Apulanta on ollut äärettömän suuri osa elämääni vuodesta 2006 asti, aina siitä hetkestä, kun Helsingin pimenevässä illassa yhtye nousi värivaloihin Kaisaniemen puistossa osana The Voicen konserttia, se oli se ensimmäinen kerta, kun näin yhtyeen värivalojen loisteessa ja samalla myös ensimmäinen kerta, kun yhtyeen musiikki kosketti niin syvältä, ettei paluuta menneeseen enää ollut. Se oli ihmeellinen ilta, ympärilläni vieras kaupunki huusi vapauttaan ja musiikki tuntui jokaisessa solussani, kun seisoin keskellä yleisömerta äitini ja pikkusiskoni kanssa, eikä sen illan jälkeen ole enää ollut paluuta siihen elämään, johon Apulanta ei kuuluisi. Sen illan jälkeen ei ole ollut paluuta siihen elämään, jossa Apulanta ei merkinnyt minulle oikeastaan mitään, sen illan jälkeen Apulannasta tuli erottamaton osa elämääni ja minua, siitä tuli yksi niistä yhtyeistä, jotka kulkivat mukanani vuodesta ja elämäntilanteesta toiseen.

Samana syksynä minä kävelin Savonlinnan ainoaan levykauppaan Levymestaan, joka sijaitsi silloin vuosia sitten vielä suhteellisen voimissaan olevassa, nykyään valitettavasti jo varsin kuihtuneessa Kauppalinnassa, ja ostin sieltä samalla Apulannan singlet 1998-2003 kokoelman, se oli ensimmäinen omistamani yhtyeen levy ja soi minun stereoissani sinä syksynä paljon. Vierailin Levymestassa seuraavien vuosien aikana erityisen useasti, siellä oli ihan suhteellisen hyvä valikoima sekä uusia että vanhoja levyjä ja minä vietin siellä mielelläni aikaa käyden läpi levyjä, joiden seasta löytyi hetkittäin suuriakin aarteita. Suurin osa levyhyllyssäni olevasta Apulannan tuotannosta on ostettu sieltä ja on tavallaan äärettömän surullista, ettei kyseistä levykauppaa enää ole, se oli aikoinaan yksi turvapaikoistani, siellä musiikki oli jotenkin niin kovin lähellä. Sinä syksynä oikeastaan koko Apulannan tuotanto soi stereoissani huomattavan paljon ja kun seuraavana keväänä ilmestyi yhtyeen Eikä vielä ole edes ilta -albumi, pääsimme pikkusiskoni kanssa katsomaan yhtyeen keikkaa Savonlinnasaliin. Muistan, kuinka tunsin silloin ensimmäistä kertaa elämässäni sen, kuinka musiikki vie mukanaan ja hetkeen ei ole olemassa mitään muuta, muistan, kuinka järjettömän onnelliseksi musiikki teki minut värivalojen loisteessa ja kuinka vieressämme seisonut muutamaa vuotta vanhempi naapurin poika huusi sanoja aivan yhtä kovaa mukana kuin minäkin. Sekin oli valehtelematta aivan erityisen ihmeellinen ilta, sinä iltana minä ymmärsin, kuinka suunnattomasti rakastan musiikkia värivalojen loisteessa ja kuinka suunnattomasti rakastan sitä, kun musiikki hakkaa tajuntaan, ympärillä yleisömeri muuttuu aina hetkittäin liekkimereksi ja kirkkaat värivalot häikäisevät silmiä.

P2160285P2160275
P2160293

Jollain tavalla Apulanta näytti minulle sen, kuinka suunnattomasti minä rakastan musiikkiin hukkumista värivalojen loisteessa. Vuosien mittaan olen nähnyt yhtyeen luvattoman useasti värivaloissa, huutanut eturivissä ääneni käheäksi ja nostanut käteni ilmaan yleisömeren keskellä. Olen itkenyt matomontun eturivissä tammikuussa 2015, kun yhtye soitti ensimmäisen suuren jäähallikeikkansa Kosto Kaikista Vuosista Barona Areenalla ja hymyillyt itsekseni kävellessäni keikan jälkeen lumisateessa bussipysäkille, olen huokaissut rakkaudesta yleisömeren keskellä tammikuussa 2017 Helsingin jäähallissa yhtyeen Tuplapyssyt-jäähallikeikalla ja saanut todistaa konserttisalikeikkoja, jotka ovat saaneet minut sanattomaksi. Näistä ensimmäisenä mainittu, Barona Areenan keikka, on edelleen yksi hienoimmista keikoista, joita olen tähänastisen elämäni aikana päässyt todistamaan ja siksi matkustaessani Helsinkiin viime lauantaina tunsin jännityksen hiipivän rintalastani alle. Istuessani bussissa katselin maiseman vaihtuvan ikkunalasin takana miettiessäni viime kevättä ja sitä, kuinka yhtye tuntui silloin erityisen rakkaalta ja kuinka en miettinyt hetkeäkään, ostaisinko lipun yhtyeen tähänastisen uran suurimmalle keikalle, en miettinyt hetkeäkään, sillä minun ei yksinkertaisesti tarvinnut.

Olin odottanut kyseistä keikkaa viime keväästä asti, aina siitä hetkestä asti, kun yhtenä huhtikuisena iltana siivottuani pentulaatikon ja mitattuani kuuden koiranpennun painot ostin hetkeäkään miettimättä itselleni keikkalipun mielessäni vain se, että yhtyeellä on tapana ylittää itsensä kerta toisensa jälkeen ja minun on ihan pakko päästä todistamaan sitä ihmettä jälleen kerran. Olin puolitoista kuukautta aiemmin istunut Savonlinnasalissa yhtyeen keikalla pikkusiskoni kanssa ja musiikin tuntuessa jokaisessa hengenvedossani ollut niin äärettömän onnellinen yhtyeestä ja musiikista, se oli yksi hienoimmista yhtyeen keikoista, joita olin päässyt siihenastisen elämäni aikana todistamaan. Sen illan jälkeen minusta tuntui, että minun olisi päästävä näkemään yhtye pian uudelleen, minun olisi vain yksinkertaisesti päästävä ja kun kuukautta myöhemmin yhtye julkaisi uutisen tulevasta Hartwall Areenan keikasta, en voinut kuin olla järjettömän onnellinen. Olin siitä onnellinen vielä saapuessani Helsinkiin ja kävellessäni Aleksanterinkatua pitkin Tuomiokirkon portaille katselemaan, kuinka auringonlasku maalasi taivaan kauniin vaaleanpunaiseksi, hetken tuntui aivan keväältä.

P2160367

Vaikka olen nähnyt elämäni aikana monta sataa keikkaa, en kuitenkaan ollut koskaan käynyt Hartwall Areenalla, minä olen aina ollut enemmän pienien klubien kuin isojen areenojen ystävä, jollain tavalla saan enemmän irti pienistä keikoista, niistä sellaisista, kun yhtye on lähellä ja musiikki tuntuu äärettömältä loppuunmyydyn Tavastian huokuessa rakkauttaan. Sinä iltana minä kuitenkin matkustin U-junalla Hartwall Areenalle, turvatarkastuksen jälkeen jätin takkini ensimmäisenä vastaan tulleeseen narikkaan ja kävelin sitten ympäri areenaa yrittäen löytyy jälleen sen saman narikan, johon olin vain hetkeä aiemmin jättänyt takkini, yrittäen löytää, sillä tiesin, että minulla olisi keikan jälkeen kiire ehtiä Helsingin keskustasta lähtevään bussiin. Niin kiire, ettei minulla välttämättä olisi enää silloin aikaa etsiä nimenomaista narikkaa ihmismassan keskellä. Se on tavallaan aivan äärettömän stressaavaa, kiire ehtiä keikan jälkeen bussiin, mietin jonottaessani lopulta permannolle hetkittäin loputtomalta tuntuvassa jonossa, joka kuitenkin liikkui yllättävän nopeasti heti sen jälkeen, kun ovet permannolle avattiin tuntia ennen keikan alkamista. Hallia kiertävällä screenillä kiersi vihreä teksti, jossa I.S.S.A. kehotti kaikkia Maan asukkaita pysymään rauhallisina ja noudattamaan viranomaisten ohjeita.

Muutamia minuutteja ennen keikkaa yleisömeri tuntui levottomalta, katon rajassa sekuntikello laski sekunteja keikan alkamiseen ja tasan kahdeksalta lavan sivuilla olevat screenit heräsivät eloon, kun Arvi Lind kertoi yleisölle, kuinka jättimäinen mustekala lähestyy avaruudesta ja uhkaa planeettaamme. Jostain tuntemattomasta syystä rintalastani alla sydämeni muutti rytmiään ja kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini, kun yhtye viimein laskeutui valtavan rakennelman kanssa värivalojen loisteeseen näyttävästi, mutta kuitenkin jollain tavalla niin hillitysti, että minusta tuntui, että tämä oli se yhtye, johon minä aikoinaan rakastuin. Sanojen ovelta ikkunaani / vintiltä kellariini / öytyy sun merkkejäsi juuri mistä etsittiinkin / mä häpeän niin tätä / koomista esitystä / jota me pidetään yllä koska ei ymmärretä / tosiasiaa, jonka idioottikin näkee kaikuessa loppuunmyydyssä hallissa huusin kuin en olisi koskaan huutanut, lavalla oli se sama yhtye, jonka keikalla ymmärsin ensimmäistä kertaa rakastavani musiikkia värivalojen loisteessa ja yleisömeren keskellä minusta tuntui kuin olisin se sama tyttö sieltä kahdentoista vuoden takaa. Siitä alkoi yli kaksi ja puoli tuntia kestänyt spektaakkeli, jonka aikana olin Atlantin valtameren verran määrittelemätöntä tunnemassaa, kyyneleet silmäkulmissa ja onnellisuus huulillani, spektaakkeli, jonka aikana kuultiin ja nähtiin paljon sellaista, mitä minä en osannut odottaa.

P2160388P2160394

Keikan alkupuolella kuultiin itselleni henkilökohtaisesti uskomattoman rakkaita biisejä, niitä sellaisia, jotka ovat kulkeneet mukanani kauan, nähneet ne kaikista vaikeimmat ja kauneimmat hetkeni ja soineet vuosi toisensa jälkeen kuulokkeissani. Näitä biisejä olivat 007, Viivakoodit ja Koneeseen kadonnut, joista jokainen on ansainnut paikkansa niin elämässäni kuin illan settilistassakin, niin syvällä rintalastani alla ne tuntuivat kirkkaiden värivalojen häikäistessä silmiäni. Näiden biisien jälkeen Hartwall Areenalla kuultiin yhtyeen uusin biisi Elämänpelko, joka oli ainoa biisi, jota Toni Wirtasen tytär oli illan settilistaan toivonut ja joka kuulosti värivalojen loisteessa paremmalta kuin se oli koskaan kuulostanut kuulokkeissani, värivaloissa yleisömeren keskellä se sai minun elämässäni tavallaan uuden merkityksen ja minusta tuntuu, että ilman sitä hetkeä kyseinen biisi ei olisi koskaan saanut elämässäni sellaista paikkaa, jonka se siinä hetkessä sai. Siinä hetkessä sanat kateuden malli ja mekanismit / odotusarvot ja parasiitit / jonkinlaiseen verkkoon kietoo mielen / mustan aukon lailla sun valosi nielee tuntuivat jokaisessa hengenvedossani tavalla, jolla ne eivät olleet tuntuneet koskaan aiemmin, tavallaan vasta siinä hetkessä ne sanat iskivät suoraan tajuntaani, veivät minut mukanaan.

Seuraavaksi tätä Toni Wirtasen, Sipe Santapukin, Ville Mäkisen, Pauli Hauta-ahon ja Antti Pitkäjärven muodostamaa kokoonpanoa saapui vahvistamaan Dj Infektio, joka toi yhtyeen musiikkiin yllättävän lisäyksen, sellaisen, jota en olisi osannut odottaa, mutta joka kuulosti niin hyvältä, etten voinut kuin hymyillä yleisömeren keskellä. Dj Infektion kanssa yhtye soitti biisejä vuosien takaa, sellaisia aarteita, joita minä en ollut kuullut aikoihin värivalojen loisteessa ja ehkä juuri nimenomaan siksi Hippo, Kalamiehen toveri ja Kirveltäjät saivat koko kehoni antautumaan musiikille, käteni nousemaan ilmaan ja minut huutamaan väitätkö sä vielä olevasi yksilö / niinkuin rotat sinun ympärilläsi / älä unelmoi älä kuvittele / sinä et voi luottaa kehenkään. Tässä vaiheessa keikkaa kuultiin myös aarre melkein kahdenkymmenen vuoden takaa, biisi, jota ei todellakaan oltu kirjoitettu sen illan Hartwall Areenan keikkaa varten, kuultiin Vihollinen, joka on aiheuttanut minussa ihmetyksen lisäksi myös hilpeyttä vuosien varrella ja jonka Wirtanen räppäsi suhteellisen uskottavasti, se oli yksi keikan kohokohdista ihan jo pelkästään siksi, ettei sitä vain yksinkertaisesti osannut odottaa.

P2160448P2160458
P2160465
Vihollisen jälkeen kuultiin vielä yksi yhtyeen tunnetuimmista biiseistä Mato, jonka jälkeen Arvi Lind ilmestyi jälleen screenille kertomaan, kuinka asukkaiden tulisi pysyä rauhallisina ja noudattaa viranomaisten ohjeita. Samalla, aivan kuin tyhjästä, lavalle ilmestyi uskomaton Riku Niemi Orchestra Dj Infektion tilalle täydentämään aiemmin mainittua kokoonpanoa ja tunnelma loppuunmyydyssä hallissa muuttui jollain tavalla hauraammaksi. Tuntui kuin sydämenikin olisi muuttanut rytmiään sanojen mun kertakäyttöunelmat taas / muovikuoriin kääritään / ja kertakäyttöihmisetkin / voit monta kertaa kierrätää kaikuessa orkesterin säestämänä yleisömeren ylitse ja hetkeä aiemmin kiivaalta tuntunut hengitykseni muuttunut rauhallisemmaksi, koko sieluni seesteisemmäksi, tavallaan tuntui kuin minun olisi kuulunut olla juuri siinä, eikä missään muualla. Siinä hetkessä oli olemassa vain minä ja se aivan sanoinkuvaamattoman vahva musiikki, eikä maailmaani mahtunut mitään muuta seuraavienkaan biisien aikana, ei vain yksinkertaisesti mahtunut. Yksi itselleni henkilökohtaisesti ehdottomasti rakkaimmista biiseistä Odotus kuultiin myös Riku Niemi Orchestran säestämänä ja kuin huomaamattani kyyneleet tarttuivat jälleen silmäkulmiini, sanat on niin helppoo hautautua tyhjiin kasvoihin / stop-merkin kohdalla vain kiihdyttää lujemmin / hölmöistä hölmöin ei vieläkään kohdannut vertaistaan / taas voittajalle kruunu ojennetaan saivat sydämeni lyömään taas lujemmin ja koko maailman ympäriltäni katoamaan.

Orkesterin säestämänä kuultiin vielä muutama yhtyeen uskomattoman hieno biisi, joista viimeisenä Armo, sama biisi, joka sai minut pysähtymään elokuussa 2006 seistessäni yleisömeren keskellä Kaisaniemen puistossa. Eivätkä sanat pahat enteet hiljaisuuden / kaiken täyttää / niin tuskaisen läsnä / joka hetki vaikka pään pois kääntää jättäneet kyyneliä silmäkulmiin tälläkään kertaa, ne valuivat vuolaina poskipäilleni, samalla tavalla kuin aina, niissä sanoissa ja siinä biisissä on aina ollut jotain ihan äärettömän suurta ja niin siinä oli myös sinä iltana. Armon jälkeen kuultiin Toni Wirtasen Kaija Koolle kirjoittama Vapaa, jonka voisi helposti kuvitella olevan suoraan Apulannan omasta tuotannosta, niin uskomattoman hienolta se kuulosti Hartwall Areenalla sinä iltana, mutta niin kuulosti myös Viisaus ei asu meissä, joka on yksi niistä biiseistä, jotka kantoivat minut ylitse niistä vuosista, kun tuntui, ettei missään ole mitään järkeä ja siksi sanat tappaa ei ollut tarkoitukseni / vaan rampauttaa pysyvästi / niin että joka päivä muistaisit / joka päivä koko loppuelämäsi / missä teit sen minua koskevan virheen tuntuivat niin suurilta sinäkin iltana, niin suurilta ja vahvoilta.
 
P2160545P2160584P2160568
Keikan viimeinen kolmannes aloitettiin kolmen miehen voimin ja kuultiin vanhempia ja sellaisia vähän harvemmin kuultuja biisejä, jotka saivat allekirjoittaneen riemuitsemaan itsekseen samantien, kun tämä viimeinen kolmannes alkoi täysin odottamatta vuonna 2011 julkaistulla biisillä Vääryyttä !!1!, jota minä en muistanut kuulleeni keikoilla aikoihin, mutta jonka ilmestymisen muistan kuin eilisen. Sanoja vääryyttä perkele ei tehty niin kuin tahdoin / itkettiin, raivottiin, tuomittiin kuolemaan / vääryyttä perkele minähän olen uhri tässä / anteeksi en antaa voi koskaan, enkä tahdokkaan seurasivat huomattavasti vanhemmat biisit Mitä kuuluu, Pöljä, Jyvät, Paska meininki (ässä hihassa), Hemi sekä Minä olen voittaja, biisit, jotka soitettiin Sipe Santapukin niin kuin ne soitettiin myös 90-luvulla. Jos minun täytyisi valita, mistä pidin keikassa kaikista eniten, minusta tuntuu, että se olisi aivan ehdottomasti se, että tuntui kuin yhtye olisi päättänyt mennä musiikki edellä, tarjoilla yleisölle jotain sellaista, mitä he eivät olleet vielä kokeneet ja niin, olihan se kieltämättä hienoa kuulla loppuunmyydyllä Hartwall Areenalla sanat hei postimies tuo mulle pommi niin mä otan sen ja varmasti sen aukaisen / hei postimies tuo mulle pommi niin mä otan sen ja varmasti sen laukaisen, ei sellaista vain tavallaan osannut odottaa, ei vain yksinkertaisesti osannut ja luulen, että nimenomaan siksi se oli niin kovin hienoa.

Seuraavien biisien aikana, jo aiemmin keikan aikana elonmerkkejä osoittanut Hartwall Areenan kattoon rakennettu mustekala alkoi heilutella lonkeroitaan ja puskea ilmaan punaista savua pahaenteisesti (kerrottakoon tässä, että olin aiemmin keikan aikana säikähtänyt mustekalan räjähdyksiä useaan otteeseen). Loppuunmyydyllä Hartwall Areenalla kuultiin Jumala ja Toinen Jumala, joiden jälkeen Toni Wirtanen kiipesi avaruusmoponsa selkään ja kävi lopulliseen taistoon jättimäistä, kosmista mustekalaa vastaan laulaen samalla yhtä yhtyeen suurimmista hiteistä Pahempi toistaan bänditovereidensa pysyessä lavalla taustatukena, on myönnettävä, että vaikka keikka etenikin vahvasti musiikki edellä, oli taistelu kosmista mustekalaa vastaan mielenkiintoinen punainen lanka keikalla, joka olisi toiminut loistavasti ihan pelkästään musiikin voimalla. Lopulta kosminen mustekala kuitenkin voitettiin ja yhtye poistui lavalta loputtomien suosionosoitusten saattelemana, mutta yleisömeri tahtoi kuitenkin lisää, loppuunmyyty halli vaati lisää ja pian yhtye palasi värivalojen loisteeseen vuonna 2015 ilmestyneen biisinsä Valot pimeyksien reunoilla kanssa, eivätkä kyyneleet jäänet taaskaan kiteiksi silmäkulmiini vaan valuivat poskipäilleni. Tiesin kellon olevan siinä vaiheessa kuitenkin niin paljon, että pian minulla tulisi kiire ehtiä Pasilasta keskustaan, joten valuin hiljalleen yleisömeren lävitse permannon takaosaan, josta koko lavarakennelma uskomattoman kauniine valoineen näytti vielä kauniimmalta ja hienommalta kuin siitä, missä olin seisonut koko keikan ajan. Viimeisen biisin Anna mulle piiskaa aikana poistuin permannolta hakemaan takkiani narikasta ja kävellessäni areenalta Pasilan asemalle mietin, kuinka onnellinen olin siitä, että olin sinä iltana ollut juuri siellä ja päässyt todistamaan keikkaa, jonka tulen muistamaan aivan varmasti loppuelämäni.

P2160788

Vielä istuessani yön ensimmäisinä, väsymyksen täyttäminä tunteina bussissa matkalla takaisin Jyväskylään hymyilin itsekseni, kuinka uskomatonta keikkaa minä olin juuri päässyt todistamaan, hymyilin itsekseni katsellessani pimeyteen verhoutunutta maisemaa ikkunalasin takana. Se oli yksi hienoimmista keikoista, joita minä olen tämän elämäni aikana päässyt todistamaan, yksi niistä sellaisista keikoista, joista minä tulen kertomaan tarinoita vielä vuosien päästäkin, yksi niistä keikoista, joiden aikana Apulanta ylitti itsensä, toi lavalle jotain aivan uutta ja näytti allekirjoittaneelle jälleen kerran sen, kuinka suunnattomasti rakastan musiikkiin hukkumista värivalojen loisteessa, kuinka rakastan musiikkia.

P2160819P2160822

Lähetä kommentti

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.