Ostimme viikko sitten tuhannen palan palapelin ja tällä viikolla olemme istuneet iltaisin sen äärellä kasaamassa tuhannesta pienestä palasta kokonaista kuvaa, jotain sellaista, mikä kertoisi kokonaisen tarinan. Ikkunalasin takana syyskuinen vesisade on piiskannut mustaa asfalttia ja järven toisella puolella lukemattomiin kirkkaisiin valoihin verhoutunut kaupunki on uinunut tummansinisen taivaan alla miettiessäni sen keskeneräisen palapelin äärellä, kuinka elämä tuntuu aina hetkittäin jollain tavalla samalta, tuhannen palan palapeliltä, jonka palasista on kovin vaikeaa muodostaa kokonainen tarina. Armoton tuuli on yltynyt ikkunalasin takana minun etsiessäni harmaita palasia voidakseni muodostaa niistä pienen osan valmiista kuvasta, vastapäisen kerrostalon ikkunoista valot ovat sammuneet ja minä olen sytyttänyt lisää valoja nähdäkseni paremmin, kynttilän valo ei ole tarpeeksi.
Tällä viikolla olen kuin huomaamattani unohtunut miettimään sitä usein, sitä, kuinka yhden palasen kadotessa tuntuu kuin kuvasta ei saisi mitenkään kokonaista, ei saisi, vaikka kuinka yrittäisi ja istuisi olohuoneen matolla keskeneräisen palapelin äärellä niin kauan, että viimeinenkin valo sammuisi vastapäisen kerrostalon ikkunoista. Siltä elämäkin on tällä viikolla aina hetkittäin tuntunut, siitä on kadonnut yksi palanen, jota ilman kuvasta on vaikeaa saada kokonaista ja vastaavan palasen löytyessä kuvasta tulee jotain muuta kuin mitä sen alunperin piti olla, jotain sellaista, mistä en tiedä vielä tänään mitään ja mistä aion ottaa selvää vasta sitten, kun tuntuu siltä. Nyt kaikki on kuitenkin vielä ihan hyvin ja uskon, että jonain kauniina syyspäivänä istun olohuoneessa valmiin palapelin äärellä ja muistelen sitä hetkeä, kun kadotin yhden palasen maton alle vain löytääkseni sen muutama päivä myöhemmin, kaikki on kuitenkin vielä ihan hyvin ja se riittää minulle, huomenna on taas kaunis päivä.
Lähetä kommentti