Viime sunnuntaina heräsin aamuyöllä kuuntelemaan kaatosadetta, katselin loputtomien sadepisaroiden putoavan msutaan asfalttiin ikkunalasin takana ja piilouduin vielä hetkeksi peiton alle näkemään unta, jota en kuitenkaan enää muutamaa tuntia myöhemmin herätessäni muistanut. Vietin aamupäivän pitkästä aikaa koiranäyttelyssä ja hymyilin itsekseni tuulen tarttuessa takkini helmaan, aamuyöllä asfalttia piiskannut sade oli aamuun mennessä vaihtunut kovin navakkaan tuuleen, joka sai korkeat puut kumartamaan ja minut sulkemaan hetkittäin silmäni raviradan keskellä. Uskomattoman rakas Hertta oli sinä tuulisena sunnuntaina rotunsa paras, enkä minä olisi voinut olla yksinkertaisesti yhtään ylpeämpi siitä vähitellen äitinsä kokoiseksi kasvaneesta tytöstä, joka tarttui terävillä hampaillaan varpaisiini ja mekkoni helmaan elämänsä ensimmäisinä viikkoina kaksi vuotta sitten.
Iltapäivällä navakka tuuli vaihtui viimein auringonsäteisiin, jotka häikäisivät vihreitä silmiäni kävellessämme pitkin tuntemattomia metsäpolkuja ja valitessamme polkujen risteyskohdissa suuntamme sen perusteella, kumpi polku näytti mielenkiintoisemmalta. Kävellessämme korkeiden mäntyjen alla minä unohduin miettimään, kuinka havunneulasten peittämä polku tuoksui aivan lapsuuteni syksyiltä ja niiltä tavattoman kauniilta päiviltä, jolloin vietimme välitunnit hyppien narua ja leikkien hippaa. Vanhan kouluni pihalla kasvoi monta aivan uskomattoman korkeaa mäntyä ja syksyisin maa täyttyi havunneulasista, olin tavallaan unohtanut ne siihen tuoksuun liittyvät muistot ja kävellessämme sinä iltapäivänä korkeiden mäntyjen alla en olisi voinut olla onnellisempi siitä, kuinka se tuoksu vei minut mukanaan lapsuusvuosieni syksyihin, välitunteihin, jolloin hypittiin narua koulun pihassa.
Neljä vuotta sitten vanha kouluni viimein purettiin ja muistan edelleen, kuinka minä kävelin sen raunioilla vain viikko ennen kuin sen viimeisetkin seinät lopulta purettiin, se tuntui ihan valtavan musertavalta, mutta minulle oli silti tärkeää päästä hyvästelemään. Koulusta oli silloin jäljellä enää ulkoseinien ja katon lisäksi muutamia seiniä liitutauluineen ja vesipisteineen, mutta tiesin tarkalleen, missä kohdassa oli ensimmäinen luokkahuoneeni ja mistä kävelimme ruokalaan, minä muistin aivan tarkalleen, mihin jätin takkini ensimmäisinä kouluvuosinani ja missä luokassa minä opettelin aikaisina aamuina saksaa. Nyt neljä vuotta myöhemmin jäljellä ei ole enää edes niitä korkeita mäntyjä, mutta kävellessämme sinä iltapäivänä pitkin metsäpolkua olin onnellinen siitä, että minulla on ja tulee aina olemaan aivan valtavasti muistoja niistä ensimmäisistä kouluvuosistani siinä koulussa.
Kävelimme Kuokkalan vesitornin juurelle, minä en ollut koskaan aiemmin kävellyt sinne saakka ja katsoessani vesitornin juurelta kohti pilvetöntä taivasta en voinut olla ihmettelemättä itsekseni, kuinka olin katsellut samaa vesitornia lukuisia kertoja Harjun portailta ymmärtämättä kuitenkaan, että se on niin valtava. Edes korkeimmat männyt eivät olleet yhtä korkeita kuin se vuosikausia aloillaan seisonut vesitorni ja jatkaessamme matkaamme kauniin metsätien ja tuttujen kadunkulmien kautta kotiin hymyilin itsekseni, kuinka en olisi silloin vuosia sitten hyppiessäni narua koulun pihassa uskonut, että jonain päivänä muuttaisin kaupunkiin ja ihmettelisin vesitornin korkeutta jonain kauniina aurinkoisena sunnuntaina. Ehkä muistot näistäkin hetkistä tulvivat mieleeni vuosien päästä samalla tavalla kuin ne muistot ensimmäisistä kouluvuosistani ja siitä rakkaasta koulusta, mietin illalla sulkiessani parvekkeen oven ja piiloutuessani peiton alle näkemään unta, jota en enää aamulla muistanut.
Lähetä kommentti