25. maaliskuuta 2017

JENNA ANETTE 2.0

IMG_8787

Minulla ei ole enää mitään kadotettavaa itsessäni, sanoin yhtenä erityisen kauniina sunnuntaina auringonsäteiden murtautuessa verhojen lävitse ja katselin peilikuvaani, takkuisia hiuksia ja varjoja silmieni alla. Myöhemmin ajatus unohtui kävellessäni Tourujoella, katsellessani maisemaa hetkittäin linssin lävitse ja hymyillessäni sille maailman rakkaimmalle ihmiselle, joka pyysi pysähtymään hetkeksi, jotta saisi hyvän valokuvan. Jyväskylä oli hetken aivan uskomattoman kaunis, vastaantulijoiden kasvoilla suurempaa onnellisuutta kuin kertaakaan tänä keväänä ja niin minunkin, katselin kaupunkia aurinkolasien takana kuin olisin kulkenut niitä katuja ensimmäistä kertaa ja tartuin sen maailman rakkaimman ihmisen käteen kotimatkalla. Sitten unohduin taas ajattelemaan sitä samaa aamuista lausettani, unohduin ajattelemaan viimeisimmän kahden vuoden aikana tapahtunutta muutosta itsessäni ja lopulta kuitenkin sitä, etten minä oikeastaan nykyään edes tunne itseäni, kuinka voisin edes tietää, mikä kaikkea minulla on vielä kadotettavana itsestäni? Ehkä en ole kadottanut itsestäni mitään, vain sen vuosien takaisen runotytön.

IMG_8777

Kaksi vuotta sitten istuin Helsingin asuntoni parvekkeella auringonlaskun vaihtuessa vähitellen pimeyteen, katsoin lentokoneiden lentävän ohitse ja valvoin aamuyön ensimmäisiin tunteihin asti kirjoittaen keskeneräisiä lauseita, heräsin harmaiden verhojeni lävitse murtautuviin auringonsäteisiin ja kävelin sitten Seurasaaressa kuuntelemassa hiljaisuutta. Istuin raitiovaunussa iltapäivän pahimmassa ruuhkassa, liikutuin uskomattoman rakkaasta musiikista kaupungin kuiskaillessa rakkauttaan jokaisella kadunkulmalla ja hymyilin tyhmästi valokuvatessani maiseman ääretöntä kauneutta. Seisoin ihan luvattoman useasti Tavastian ovilla jonottamassa kuullakseni sitä uskomattoman rakasta musiikkia värivalojen loisteessa, tunsin kyyneleet silmäkulmissani aina bändien noustessa lavalle ja nostin käteni ilmaan huutaen ääneni käheäksi. Rakastin musiikkia enemmän kuin mitään koskaan ja istuessani huhtikuun alussa Tampereen Pakkahuoneen backstagella kertomassa siitä, kuinka aion viimein irtisanoa vuokrasopimukseni ja muuttaa takaisin pieneen oopperakaupunkiin, olin onnellisuudesta niin sekaisin, etten osannut kuvitellakaan, kuinka suunnattomasti elämäni tulisi muuttumaan seuraavien kuukausien aikana, tai kuinka minä muuttuisin.

Silloin kaksi vuotta sitten toukokuun lopussa kävellessäni Helsingin rautatieasemalta Pohjoiselle Rautatienkadulle palauttamaan avaimeni olin viimeisen kerran se vaaleahiuksinen runotyttö, joka hengitti onnellisuutta jokaisella hengenvedollaan, hymyili juodessaan aamuteetä parvekkeella ja tanssi askeleensa kävellessään yöllä bussipysäkiltä kotiin. Kesäkuussa oli valoisa yksiö Savonlinnan kauneimmalla kadulla, rakasta musiikkia kasattuna ikkunalaudalle ja akustinen kitara vaatehuoneen nurkassa epävireisenä, minusta alkoi vähitellen tulla ihminen, jota en tunnistanut peilikuvasta, ihminen, joka heräsi aamuisin vastentahtoisesti ja istui aina öisin rannassa itkemässä ahdistustaan. Kesäkuu vaihtui elokuuksi ja värjäsin vaaleat hiukseni hetkeäkään mietimättä punaiseksi, elokuu marraskuuksi ja seistessäni pienessä baarissa kavereideni keikalla eturivissä tapasin ihmisen, jonka tapaamisesta en voisi olla enää yhtään kiitollisempi, marraskuu joulukuuksi ja juhlistin tradenomiksi valmistumistani Helsingissä, lopulta vuosikin vaihtui seuraavaan maailman rakkaimmassa seurassa, olin varmasti rakastuneempi kuin koskaan elämäni aikana ja tammikuussa kirjoitin olevani sen vaaleahiuksisen runotytön sijaan jotain sellaista, mitä en koskaan olisi uskonut voivani olla, sydämeltäni uskomattoman rauhallinen, täynnä sanoinkuvaamatonta rakkautta ja onnellisuutta.
 IMG_8791

Vuosi sitten tammikuussa minä kirjoitin olevani ensimmäistä kertaa elämässäni kokonainen huolimatta siitä, etten osannut tehdä päätöksiä tulevaisuuteni suhteen ja lauseeni jäivät hetkittäin keskeneräisiksi, olevani ensimmäistä kertaa elämässäni kokonainen kaikkine virheineni. Kirjoitin olevani kokonainen, sillä olin uskaltanut päästää irti kaikesta siitä, mitä olin asuessani Helsingissä, mutta todellisuudessa kaipasin huomaamattani lähes jatkuvasti sitä vaaleahiuksista runotyttöä, joka käveli kevätaamuisin Pohjoisesplanadilla hengittämässä onnellisuuttaan jokaisella hengenvedollaan, pysähtyi Korkeasaaressa katselemaan tiikereitä ja valokuvasi maailman uskomatonta kauneutta hämärän vaihtuessa pimeyteen. Huolimatta siitä, että kuvittelin päästäneeni irti kaikesta, kaipasin yksinkertaisesti niin suunnattomasti kaikkea sitä, että yritin pakkomielteisesti muuttua samanlaiseksi kuin ennen. Kirjoitin väkisin keskeneräisiä lauseita rakkaudesta ja kävelin sen pienen oopperakaupungin satamassa hymyillen vastaantulijoille, pukeuduin kukkamekkoon kevään ensimmäisinä päivinä, mutta en siltikään tuntenut olevani se sama runotyttö.

Minä en tuntenut olevani se sama runotyttö, vaikka muutettuani vuosi sitten Jyväskylään kävelin kameran kanssa tuntemattomilla kadunkulmilla ja istuin sitten pienessä yksiössäni tanssittamassa sormiani mustilta koskettimilta valkoisille, en tuntenut olevani se sama runotyttö, vaikka kyyneleet valuivatkin poskipäilleni värivalojen loisteessa nostaessani käteni ilmaan loputtomasta rakkaudesta. En tuntenut olevani se sama ihminen ja aina tähän kevääseen asti minun oli äärimmäisen vaikeaa hyväksyä se, oli vaikeaa hyväksyä muuttuneeni ihmisenä niin suunnattomasti, mutta lopulta minun oli vain hyväksyttävä. Oli hyväksyttävä, ettei minusta enää koskaan tulisi ihmistä, joka olin syödessäni perunamuusia ja kalapuikkoja pienessä soluasunnossani, valvoessani aamuyön ensimmäisiin tunteihin kirjoittaen ja käyttäessäni jatkuvasti kaikki ylimääräiset rahani musiikkiin, oli yksinkertaisesti hyväksyttävä, että minä muutuin ihmisenä aivan suunnattomasti ja voisin silti olla onnellinen, sillä minä en ole nyt yhtään huonompi.

IMG_8776

Minä en ole yhtään huonompi kuin ennen, järkevästi ajateltuna saatan jopa olla parempi, sillä en enää syö monesti viikossa perunamuusia ja kalapuikkoja tai käytä kaikkia ylimääräisiä rahojani musiikkiin, saatan olla parempi jo pelkästään siksi, että olen uskaltanut tehdä suuria päätöksiä tulevaisuuteni suhteen. Olen päättänyt, etten ainakaan ihan lähitulevaisuudessa tahdo opiskella mitään, päättänyt muuttaa takaisin Helsinkiin, enkä todellakaan siksi, että yrittäisin edelleen pakkomielteisesti olla sama runotyttö kuin vuosia sitten vaan siksi, että rakastan sitä kaupunkia niin suunnattomasti ja ennen kaikkea päättänyt opetella rakastamaan myös itseäni, nimittäin huolimatta siitä, että muutuin ihmisenä äärettömästi ja minun on hetkittäin uskomattoman vaikea hengittää, olen edelleen hullun siisti tyyppi. Olen edelleen yksinkertaisesti niin hullun siisti tyyppi, ettei minulla vain ole mitään syytä yrittää olla mitään muuta tai vihata itseäni siksi, etten enää välttämättä tahdo istua aamuöisin rautatieasemalla odottamassa aamun ensimmäistä junaa päästäkseni kotiin keikkareissun jälkeen, sen sijaan minulla on aivan loputtomasti syitä kysyä itseltäni, mitä minä mahdollisesti nyt haluan tehdä ja kuka minä oikeastaan olen, sillä minä todella tahdon oppia itsestäni enemmän ja rakastaa itseäni enemmän kuin olen koskaan uskaltanut rakastaa, olen sen itselleni velkaa.

        Tämän projektin nimi on Jenna Anette 2.0 ja aion onnistua siinä.         

IMG_8813

Lähetä kommentti

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.