Kolmelta aamuyöllä hengitin kylmyyttä keuhkojeni täydeltä, rappukäytävässä katselin väsyneitä silmiäsi kuin olisin katsonut peilikuvaani ja piilouduin sitten peiton alle sitä todellisuutta, että viiden tunnin kuluttua yrittäisin peittää varjoja silmieni alla, harjaisin takkuiset hiukseni näyttääkseni vähemmän siltä, miksi olen vähitellen muuttumassa. Kaksikymmentä minuuttia viiden jälkeen istuin sängyn reunalla kuuntelemassa väsynyttä ääntäni, katselin sinun nukahtavan vihdoin viereeni ja herätessäni myöhemmin herätyskelloon en kuitenkaan harjannut hiuksiani, kävelin harmaaseen verhoutuneita katuja ja seistessäni liikennevaloissa ymmärsin, että minä olen unohtanut itseni. Olen unohtanut antaa itselleni aikaa ja siksi olen vähitellen muuttumassa itselleni vieraaksi ja värittömäksi ihmiseksi, jonka kroonisesti surulliset silmät eivät osaa valehdella eivätkä kertoa totuutta, lohduttomaksi varjoksi itsestäni ja kaikesta siitä, mitä rakastin hauraan sydämeni pohjasta enemmän kuin sanat riittäisivät koskaan kertomaan.
Minä olen muuttumassa itselleni vieraaksi, mietin vielä istuessani iltapäivällä bussissa uskomattoman väsyneenä auringonsäteiden häikäistessä silmiäni ja Spotify soittaa Astrid Swanin viime viikolla ilmestynyttä albumia, joka on muuten yksinkertaisesti aivan äärettömän kaunis, koskettava ja lohdullinen, täynnä pelkoa, kuolemaa, rakkautta ja toivoa. Albumin avausraita Maija's Song soi vielä istuessani pienessä auringonsäteiden valaisemassa yksiössäni, hautaan kasvoni peuralakanoihin ja kuuntelen, kuinka musiikkia vie mukanaan hyökyaaltojen kaltaisesti, keinuttaa kuin tuulenhenkäys heinäkuisena päivänä rantakallion ollessa lämmin paljaiden jalkojeni alla. Kuuntelen, kuinka hengenveto kerrallaan hengitykseni muuttuu rauhallisemmaksi, olen hetken olemassa vain itseäni varten ja niin on myös musiikki, vain minua varten, tässä hetkessä, näissä auringonsäteissä ja äitini jouluksi ostamissa lakanoissa.
Hetken vain itseäni varten, sillä minun pitäisi uskaltaa varastaa enemmän aikaa itselleni, istua pienessä yksiössäni sanomatta sanaakaan, antaa musiikin kuljettaa mukanaan iltapäivän harmoniassa ja tansittaa sormiani mustilta koskettimilta valkoisille, lausua rakkausrunoja akustiselle kitaralleni ja juoda vaniljateetä enemmän kuin kehtaisin koskaan myöntää. Kirjoittaa keskeneräisiä lauseita rakkaudesta, onnellisuudesta, mistä tahansa ja kävellä kameran kanssa auringonsäteisiin verhoutuneita katuja, kastella rikkinäiset kenkäni lätäkössä ja nauraa vähän itselleni, sillä nykyään minä olen äärettömän väsynyt ja stressaantunut, en osaa enää nukkua öisin tarpeeksi, valvon luvattoman useasti aamuyön tunneille odottaen unta ja pukeudun tahtomattani omaan lohduttomaan melankoliaani. Kävelen auringonsäteisiin verhoutuneita katuja ahdistusta sydämessäni, enkä osaa enää hengittää niin, että hengenvetoni kulkisivat tasaisina, siksi minun on uskallettava varastaa enemmän aikaa ihan vain itselleni, katsoa itseäni silmiin harjatessani takkuisia hiuksiani ja istuttava sitten lukemaan viime syksyn mielenkiintoisinta runokirjaa, annettava itselleni anteeksi, etten minä sitten jaksanutkaan, vaikka yritin viimeiseen asti olla enemmän kuin olin ollutkaan.
Lähetä kommentti