Elokuun toisena päivänä ajoimme pitkin korkeiden mäntyjen reunustamaa harjutietä auringonsäteiden luodessa pitkiä varjoja mutkittelevalle tielle. Olin muutamaa päivää aiemmin nähnyt korkeiden puiden takana pilkottavan vanhan sillan, joka oli seisonut rauhallisesti aloillaan sadetta lupaavan taivaan alla aivan kuin se oli seisonut jo varmasti vuosikymmeniä. Minun on päästävä katsomaan tuota siltaa, olin ajatellut ääneen ja siksi poikkesimme sinä elokuisena päivänä harjutieltä ja ajoimme kapeaa metsätietä Hopeasaareen, katsomaan tuota vanhaa siltaa, joka oli muutamaa päivää aiemmin näyttänyt kuin satukirjan sivulta sadetta lupaavien tummien pilvien alla.
Jätimme auton metsätien päähän ja jatkoimme matkaamme kävellen pitkin rantaan johtavaa vuosien saatossa luonnon valtaamaa polkua. Vain hetkeä myöhemmin edessämme avautui uskomattoman kaunis järvimaisema ja kaiken sen keskellä auringonsäteiden loisteessa seisoi rauhallisesti aloillaan se vanha silta, jota olin muutamaa päivää aiemmin katsellut auton ikkunasta ajaessamme harjutietä. Kannatti tulla katsomaan, hymyilin itsekseni kävellessäni pitkin vuosikymmenien ajan elämää nähnyttä puista siltaa ja pysähtyessäni katselemaan edessäni avautuvaa valtavan kaunista maisemaa. Tummanpuhuvat pilvet alkoivat kerääntyä taivaalle ja jatkuvasti yltyvä tuuli tarttui hiuksiini, pian sataa, sanoin nostaessani katseeni kohti taivasta ja kuunnellessani metsän huminaa.
Ylitimme sillan osaamatta tavallaan odottaa yhtään mitään ja kun löysimme korkeiden puiden varjosta luonnon armoille jätetyn rakennuksen minä en vain yksinkertaisesti osannut olla miettimättä itsekseni, että sillä paikalla on oltava tarina, sellainen, joka koskettaa koko seutua. Jotain sellaista siinä kaikessa oli, että tiesin sen paikan nähneen valtameren kokoisia tunteita, elämää kaikissa sen miljoonissa sävyissä ja seistessämme autioituneella parkkipaikalla kylmät väreet juoksivat pitkin selkärankaani. Ajaessamme hetkeä myöhemmin takaisin mökille laitoin vanhemmilleni valokuvan luonnon armoille jätetystä rakennuksesta kysyäkseni, tietäisivätkö he jotain paikan historiasta ja pian sain kuulla tarinoita Vilkaharjun leirintäalueelta, paikka oli todella nähnyt elämää ja minusta tuntuu, että sitä siltaa oli leirintäalueen vastaanotosta Hopeasaareen kulkenut vuosikymmenten aikana valtavan onnellisia ihmisiä, humaltuneena alkoholista tai ihan vain elämästä, se oli tuhansien tarinoiden silta.
Lähetä kommentti