Elokuun ensimmäisinä öinä tähtitaivas verhoutui tummansiniseen samettiin meidän istuessamme mökin kuistilla kuuntelemassa hiljaisuutta, joka tuntui jokaisessa hengenvedossani tuulen tarttuessa korkeiden koivujen oksiin saaden kaiken tuntumaan hetkittäin vähän aavemaiselta. Oli niin loputtoman pimeää, ettemme nähneet koivujen takana siintävää järveä ja se tuntui uskomattomalta, pimeys, jonka sylissä tuntui kuin ei olisi olemassa mitään muuta kuin se hetki, korkeiden koivujen latvoissa kuiskaileva loppukesän tuuli ja sinisellä taivalla varovaisesti loistavat tähdet. Niinä elokuun ensimmäisinä öinä ilmassa tuoksui jo häivähdys syksystä ja syvällä rintalastani alla asui suunnaton rauha, ne olivat erityisiä iltoja, sellaisia, jolloin en olisi halunnut olla missään muualla.
Yhtenä yönä kävelimme pitkin hiljaista kylätietä ja kun mökin valot katosivat näkyvistä meidän ympärillämme oli vain valtameren kokoinen pimeys, tuuli humisi puiden latvoissa ja oli sytytettävä taskulamppu nähdäksemme mihin kävelemme. Sen loputtoman pimeyden keskellä jokainen askel tuntui kuin matkalta tuntemattomaan ja kävellessämme takaisin mökille kuuntelimme, kuinka kylätietä reunustavassa metsässä maahan pudonneet oksat katkesivat askeleiden alla, askeleiden, jotka saivat meidät pysähtymään hetkeksi aloillemme ja minun sydämeni muuttamaan rytmiään, lyömään hetken aikaa kiivaammin. Ehkä se oli kauris, minä mietin myöhemmin itsekseni piiloutuessani lämpimän peiton alle näkemään unta, jota en kuitenkaan enää seuraavana aamuna muistanut.
Lähetä kommentti