Kauan sitten, yhtenä tammikuisena yönä lumisateen muuttaessa ikkunalasin takana hetkittäin suuntaansa, minä rakastuin Lapkoon, rakastuin pikkukaupungin verhoutuessa pimeyteen ja kylmyyden tuntuessa sormenpäissäni. Sinä yönä minä rakastuin musiikin uskomattomaan voimaan ja samalla siihen herkkyyteen, joka armottomasti särki hauraan sydämeni tuhansiin palasiin ja samalla kuiskaili rakkauttaan murtaen jokaisen suojamuurini niin, että kyyneleet virtasivat poskipäilleni hymyillessäni tyhmästi. Siitä tammikuisesta yöstä saakka Lapko on ollut minulle yksi elämäni tärkeimmistä yhtyeistä ja vielä tärkeämpi siitä tuli sinä seitsemän vuoden takaisena iltana, kun tapasimme maailman rakkaimman kanssa. Meidän tarinamme alkaa nimittäin siitä marraskuisesta illasta ja Lapkon Scandalista, jota kävelimme aamuyöllä pieneen kotiini Linnankadulle kuuntelemaan, sinä yönä se yksi elämäni rakkaimmista yhtyeistä oli saattanut yhteen kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä, kaksi ihmistä, jotka eivät olleet osanneet yhtään odottaa niin tapahtuvan, eivät osanneet odottaa jotain niin kaunista alkavan.
Samana talvena, kun rakastuin lapkoon, myös Disco Ensemble löysi tiensä elämääni varastaen erityisen paikan sydämestäni ja kun neljä vuotta sitten huusin ääneni käheäksi yhtyeen viimeisellä keikalla Tavastialla en voinut olla miettimättä, kuinka tulen tuskin koskaan enää tuntemaan samalla tavalla millään keikalla, Disco Ensemble oli ollut värivalojen loisteessa aina niin erityinen. Vain pari vuotta myöhemmin, vuonna 2020 Ville Malja, Jussi Ylikoski, Mikko Hakila ja Henkka Seppälä ilmoittivat perustaneensa uuden yhtyeen ja minä en olisi voinut olla uutisesta yhtään enemmän innoissani, en tiennyt yhtyeestä mitään muuta kuin nimen, mutta olin varma, että se tulisi olemaan jotain sellaista, mikä saisi sydämeni muuttamaan rytmiään. On myönnettävä, että yhtyeen, jonka jäsenten historiasta löytyvät kolme itselleni äärettömän rakasta yhtyettä Lapko, Disco Ensemble ja Children Of Bodom, kohdalla odotukseni olivat rehellisesti sanottuna todella korkealla ja kun Moon Shot sitten vielä samana syksynä julkaisi ensimmäisen singlensä, ylitti se kaikki odotukseni ja sai hymyilemään niin, että kävellessäni pitkin rantaraittia yhtenä syksyisenä iltapäivänä tuntui samaalta kuin aikoinaan löytäessäni Lapkon elämääni.
Yhtye julkaisi debyyttialbuminsa viime syksynä ja itselleni siitä tuli yksi syksyn tärkeimmistä albumeista, yksi niistä, jotka soivat kuulokkeissani kerta toisensa jälkeen kävellessäni pitkin pimeyteen verhoutuneita katuja ja istuessani aamuisin työpöytäni ääressä ennen auringonnousua, siitä tuli yksi albumeista, joihin kätkin kaikista kauneimmat muistot siitä kauniista syksystä ja seuraavasta talvesta. Vuosi sitten syksyllä julkaistu Confession oli ehdottomasti yksi hienoimmista viime vuonna ilmestyneistä albumeista ja mitä enemmän albumia kuuntelin, sitä enemmän tahdoin nähdä yhtyeen värivaloissa. Syyskuun yhdeksännen päivän iltana suuntasimme viimein todistamaan yhtyettä ensimmäistä kertaa värivalojen loisteeseen ja seistessämme yleisömeren keskellä yhtyeen noustessa lavalle kylmät väreet juoksivat pitkin selkärankaani, en ollut odottanut turhaan. Musiikin vyöyryessä yleisömeren ylitse minusta tuntui kuin olisin jossain toisessa maailmassa, oli olemassa vain se aivan uskomaton hetki värivalojen loisteessa ja yhtään millään, mitä niiden seinien ulkopuolella oli meneillään, ei siinä hetkessä ollut mitään merkitystä, siinä hetkessä kaikki oli hyvin, vaikka niiden seinien ulkopuolella ei olisikaan ollut.
Moon Shot ylitti kaikki odotukseni sinäkin iltana. Siinä oli jotain samaa kuin oli Lapkon ja Disco Ensemblen keikoissa aikoinaan, mutta siinä oli silti jotain uutta ja vielä vähän suurempaa, voimakkaampaa, jotain sellaista, mitä minä en ollut osannut odottaa ja mikä saa minut edelleen vähän sanattomaksi kirjoittaessani tätä tekstiä syyskuun viimeisenä keskiviikkona. Värivalojen häikäistessä vihreitä silmiäni ja musiikin tunkeutuessa syvälle rintalastani alle sydämeni janosi lisää ja olisin voinut huutaa ääneni käheäksi siitä äärettömästä rakkaudesta, olin jokaisella hengenvedollani niin elossa, että kävellessämme myöhemmin sillan yli kotiin hymyilin itsekseni osaamatta lopettaa edes päästessämme kotiin. Se oli yksi syyskuun hienoimmista illoista ja koska Moon Shot on tällä hetkellä ehdottomasti yksi mielenkiintoisimmista yhtyeistä suosittelen suuntaamaan yhtyeen keikalle, jos sellainen mahdollisuus tulee jonain päivänä vastaan. Lupaan, tämän yhtyeen kohdalla et tule pettymään.
Lähetä kommentti