Olen viettänyt isovanhempieni mökillä lukemattomia onnellisia hetkiä lapsuusvuosinani, kävellyt pitkin kylätietä lämpiminä kesäpäivinä ja katsellut aivan äärettömän kauniita auringonlaskuja istuessa veneessä keskellä pientä järveä, olen saanut kokea luonnon uskomattoman kauneuden jokaisella aistillani, tuntenut syysmyrskyn voiman syvällä rintalastani alla ja kuunnellut käen kukkuvan aikaisin aamulla. Istuessamme vuosi sitten toukokuussa mökin kuistilla minä havahduin siihen, että huolimatta siitä, kuinka valtavan rakas paikasta on minulle vuosien saatossa tullut, suurin osa siitä seudusta oli kuitenkin aina ollut minulle aivan tuntematonta. Siksi me päätimme sinä toukokuisena päivänä lähteä tutustumaan lähiseutuun vähän paremmin ja ajoimme Sulkavalle katsomaan Pisamalahden linnavuorta, enkä katunut sitä päätöstä hetkeäkään, oli uskomatonta, kuinka äärettömän kaunis paikka oli aina ollut siinä suhteellisen lähellä ilman, että minä olin koskaan aiemmin päätynyt käymään siellä.
Herätessäni kuukausi sitten yhtenä auringonsäteiden täyttämänä aamuna mökin lämpimästä tuvasta havahduin jälleen siihen samaan ajatukseen kuin silloin vuosi sitten ja pian olimmekin jo matkalla kohti Vilkaharjua, sitä kaunista harjutietä, jota olin edellisenä päivänä ajanut ensimmäistä kertaa yksin ja miettinyt itsekseni, kuinka missään voikaan olla niin valtavan kaunista. Ajoimme pitkin peltojen reunustamia hiekkateitä auringonsäteiden loisteessa, ylitimme Vekaransalmen sillan ja kun saavuimme harjutielle, jätimme automme harjutien varrella olevalle pienelle parkkipaikalle ja jatkoimme kävellen matkaamme Vilkaharjun luontopolulle. Kapea polku kulki korkeiden puiden varjossa ja minä hengitin raikasta ilmaa keuhkojeni täydeltä pysähtyessämme aina hetkittäin kuuntelemaan metsän rauhallista huminaa meidän ympärillämme, kastamaan jalkamme viileään rantaveteen ja katselemaan edessämme avautuvia kauniit maisemia, sellaisia, jotka saivat sydämeni muuttamaan rytmiään.
Kulkiessamme luontopolkua eteenpäin sinä heinäkuun viimeisenä päivänä meillä ei ollut kiire mihinkään, meillä oli ihan kaikki aika tässä maailmassa ja kun kiivettyämme jyrkkää polkua korkealle kalliolle edessämme avautui aivan uskomattoman kaunis järvimaisema, minä istuin hetkeksi aloilleni lämpimälle kalliolle, hengitin syvään ja tunsin, kuinka kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini. Järveltä puhaltavan tuulen tarttuessa takkuisiin hiuksiini tuntui käsittämättömältä, että minä olin matkustanut pitkin Vilkaharjun harjutietä aivan lukemattomia kertoja poikkeamatta koskaan sille luontopolulle, jonka varrella oli jotain niin henkeäsalpaavan kaunista. Järvi kimalsi sinisenä auringonsäteiden loisteessa, vastarannalla metsä jatkui silmänkantamattomiin ja kaiken sen keskellä minä tunsin itseni aivan äärettömän pieneksi takanani rauhallisesti humisevan metsän kertoessa tarinoitaan jostain kaukaa vuosikymmenten takaa, minä tunsin itseni niin pieneksi, että se sai minut rauhoittumaan aivan eri tavalla kuin mikään muu oli saanut aikoihin, kaiken sen keskellä minussa asui valtameren kokoinen rauha.
Jatkoimme matkaamme pitkin korkeiden havupuiden reunustamaa luontopolkua, tuuli humisi puiden latvoissa pysähtyessämme hetkittäin katselemaan jäkälän ja sammalen verhoamaa maisemaa ja varovaiset auringonsäteet murtautuivat hetkittäin pilviverhon lävitse lämmittäen poskipäitäni, oli ihan uskomattoman kaunis heinäkuun viimeinen iltapäivä, sellainen, jonka muistan varmasti vielä istuessani kylmänä marraskuisena iltana sohvan nurkassa neulomassa villasukkaa. Uskomattoman kaunis ja samalla unohtumaton iltapäivä, hymyilin itsekseni pysähtyessämme syömään mustikoita vielä ennen kuin palasimme luontopolulta takaisin autollemme ja ajoimme peltojen reunustamia hiekkateitä pitkin mökille, jonka kuistilla istuimme illalla myöhään katsellen pimeyttä.
Lähetä kommentti