Yhtenä elokuun ensimmäisistä öistä me valvoimme aamun ensimmäisiin tunteihin asti, istuimme mökin kuistilla nauttimassa kauniista kesäyöstä ja kun auringonnousu maalasi maiseman kauniilla sävyillään kävelimme pitkin kylätietä, katselimme usvan tanssivan pellolla. Hiljaisuus kuiskaili lempeässä tuulessa, vesipisarat kimaltelivat puiden oksilla aamun ensimmäisten auringonsäteiden loisteessa ja mietin hetken itsekseni, kuinka voisin jäädä, kävellä aamuisin hiljaista kylätietä ja kuunnella metsän rauhoittavaa huminaa ympärilläni. Hetkittäin haaveilen sellaisesta elämästä, kodista jossain kaukana mainosvalojen loisteesta ja auringonnousun maalaamista hetkistä metsien ja peltojen reunustamilla kyläteillä, haaveilen rauhallisista illoista ja metsien rauhallisesta huminasta, mietin itsekseni hiekkatien tuntuessa turvalliselta jalkojeni alla ja syksyn tuoksuessa häivähdyksenä ilmassa.
Palatessamme takaisin näimme sen jo mökkitieltä, oli kuin korkeiden koivujen takana siintävä järvi olisi ollut tulessa. Minä en ollut aikoihin nähnyt mitään niin taianomaista ja seistessäni vain hetkeä myöhemmin laiturilla katselemassa edessäni avautuvaa maisemaa huokaisin itsekseni, kuinka se oli kuin maalauksesta tai satukirjan sivulta. Aamun taianomaisen kaunis usva tanssi järvellä auringonsäteiden loisteessa, pieni karvakuono käveli varovaisin askeli viereeni katselemaan järvelle ja minä mietin itsekseni, kuinka äärettömän onnellinen olin juuri siinä hetkessä, kaiken sen loputtoman taianomaisuuden keskellä pieni. Lempeän tuulen tarttuessa takkuisiin hiuksiini huokaisin syvään, auringonsäteet alkoivat vähitellen häikäistä vihreitä silmiäni ja aamun usva kadota metsän taakse, se oli ollut täydellinen loppukesän aamu, sellainen, jota minä muistelen vielä tänään syyskuun viimeisenä lauantaina lämmöllä kirjoittaessani näitä lauseita illan viimeisten auringonsäteiden loisteessa.
Lähetä kommentti