Yhtenä heinäkuisena keskiviikkona istuin autossa matkalla kohti paikkaa, jossa olen viettänyt lapsuusvuosinani monta uskomattoman kaunista kesäpäivää ja jossa olen viimeisimmän kolmen vuoden aikana istunut hetkittäin hiljaa kuistilla ja katsellut puiden takana siintävää järveä, hengittänyt syvään ja miettinyt itsekseni, kuinka onnekas olen saadessani viettää aikaa sellaisessa paikassa. Metsien ja peltojen vaihdellessa ikkunalasin takana mietin kaikkia niitä hetkiä, lapsuusvuosieni kauniita kesäpäiviä laiturilla ja kylmiä talviöitä mökin lämpimässä tuvassa, mutta myös viime vuosien kauniita iltoja, jolloin luonto on verhoutunut ruskaan kävellessämme pitkin hiljaista kylätietä, minä mietin ja hymyilin, kuinka valtavan onnellinen olin päästessäni sinä heinäkuisena iltana hetkeksi hengähtämään sinne, valtavan onnellinen siitä, että oli vielä olemassa sellainen aivan erityinen paikka.
Päästessämme sinä iltana perille kävelimme pitkin hiljaista kylätietä, sitä samaa, josta on tullut minulle vuosien saatossa yksi niistä paikoista, joissa sydämeni rauhoittuu, muuttaa rytmiään metsän humistessa ympärillämme ja heinän kumartaessa kevyessä tuuulessa. Sinä iltana taivas verhoutui harmaaseen pilviverhoon ja tuuli tarttui takkuisiin hiuksiini, kuin tyyntä ennen myrskyä, mietin itsekseni katsellessani pienen karvakuonon kävelevän edellämme ja tummien pilvien tanssiessa harmaan sävyihin verhoutuneella taivaalla, jonka alla sydämeni muutti rytmiään, löi rauhallisemmin kuin oli lyönyt aikoihin. Kävellessämme takaisin mökille illan viimeiset varovaiset valonsäteet alkoivat aivan vähitellen vaihtua pimeyteen, illan hämärässä minä sytytin aitan kuistille valon ja kuuntelin, kuinka tuuli alkoi vähitellen rauhoittua, ei tullut myrskyä, tuli taianomaisen kaunis rauha, hiljaisuus.
Sinä iltana istuimme pimeyden laskeutuessa mökin kuistilla metsän humistessa rauhallisesta ympärillämme, oli niin pimeää, ettemme nähneet kauempana korkeiden koivujen takana siintävää rantaa, lumpeiden täyttämää järveä, jonka tyynessä vedessä lapsuusvuosieni kauniina kesäpäivinä uimme pikkusiskoni kanssa. Tuntuu kuin siihen ei tottuisi koskaan, minä mietin itsekseni hengittäessäni keuhkojeni täydeltä raikasta ilmaa seistessäni villasukat jalassa kuistin portailla, siihen loputtomaan pimeyteen ja kauniin syvään hiljaisuuteen, joka tuntui sinä heinäkuisena iltana aivan jokaisessa hengenvedossani. Juuri siinä hetkessä en olisi tahtonut olla missään muualla, siinä hiljaisuuden keskellä, pimeyden sylissä minulla oli kaikki hyvin ja sydämeni kuiskaili rauhaa.
Lähetä kommentti