Lokakuun ensimmäisenä tuntui kuin maisema olisi väritetty lyijykynällä, harmaan kaikki sävyt aina mustaan asti, ei edes ensimmäistäkään värikynää tai vaikka olisikin, värit olisivat haalistuneet tihkusateessa, joka kasteli hiukseni kävellessäni rantaan, jossa olimme hetkeä aiemmin käyneet kääntämässä veneen talviteloilleen. Sillä ei ajettu tänä kesänä kertaakaan, ei kai ollut tarpeeksi kauniita päiviä, tiedättehän te sellaisia, ettei tuuli tarttuisi puiden latvoihin kuin varoittaen myrskystä tai varovaiset sadepisarat putoilisi kasvoille juuri silloin, kun ranta katoaa näköpiiristä ja edessä avautuva maisema on niin kaunis, että henki salpautuu. Järvet ovat aina olleet minulle tärkeitä, tavallaan kai osa minua kasvettuani tässä pikkukaupungissa ja päästessäni rantaan katselin, kuinka tuuli tarttui puiden latvoihin vastapäisellä rannalla ja kuuntelin hiljaisuutta, jonka rikkoivat vain jossain kaukana horisontissa lentävät linnut ja varovainen tuuli puiden latvoissa, rannan kaislikossa ja minun takkuisissa hiuksissani, huolettomasti sidotuissa.
Kaivoin kangaskassistani kameran ja katsellessani maisemaa linssin lävitse mietin, kuinka en ole koskaan osannut inspiroitua valokuvaamisen suhteen harmaasta ja pilvisestä säästä, usein olen jättänyt kuvaamatta pelkästään siksi, etteivät auringonsäteet ole päässeet murtautumaan pilviverhon lävitse. Lokakuun ensimmäisenä päivänä se harmaa oli kuitenkin ainoa sävy, joka tuntui oikealta, tuntui kuin en olisi edes tahtonut ensimmäistäkään väriä, kuin olisin ollut yhtä harmaaseen verhoutuneen maiseman kanssa ja pilviverhon alla hengittänyt samaan rauhalliseen tahtiin tuulenhenkäysten kanssa. Tuntui kuin maailma olisi pysähtynyt aloilleen ja en minäkään muuta osannut, sillä yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä, suuresti rakastamani isoisäni, oli samana aamuna nukahtanut ikuiseen uneen.
Kaivoin kangaskassistani kameran ja katsellessani maisemaa linssin lävitse mietin, kuinka en ole koskaan osannut inspiroitua valokuvaamisen suhteen harmaasta ja pilvisestä säästä, usein olen jättänyt kuvaamatta pelkästään siksi, etteivät auringonsäteet ole päässeet murtautumaan pilviverhon lävitse. Lokakuun ensimmäisenä päivänä se harmaa oli kuitenkin ainoa sävy, joka tuntui oikealta, tuntui kuin en olisi edes tahtonut ensimmäistäkään väriä, kuin olisin ollut yhtä harmaaseen verhoutuneen maiseman kanssa ja pilviverhon alla hengittänyt samaan rauhalliseen tahtiin tuulenhenkäysten kanssa. Tuntui kuin maailma olisi pysähtynyt aloilleen ja en minäkään muuta osannut, sillä yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä, suuresti rakastamani isoisäni, oli samana aamuna nukahtanut ikuiseen uneen.
Isoisäni oli nukahtanut ikuiseen uneen, niin tahdoin sen ajatella seistessäni rannassa tuulenhenkäysten varovaisesti tarttuessa hiuksiini ja katselin maisemaa linssin lävitse, sillä se tuntuu olevan tavallaan ainoa asia, joka rauhoittaa minua sellaisissa tilanteissa, kun tuntuu yksinkertaisesti niin äärettömän pahalta, etteivät sanat riitä kertomaan. Ei haitannut harmaaseen verhoutunut maisema tai pilviverhon taakse piiloutuneet auringonsäteet, sinä päivänä minä en olisi mitään muuta halunnutkaan valokuvata, harmaa sulki minut turvalliseen syleilyynsä, auttoi rauhoittumaan.
Lähetä kommentti