Tiistai-iltana seisoin paljain jaloin lapsuudenkotini pihassa kasvavan valtavan syreenin alla ja mietin itsekseni, kuinka vuosia sitten se oli vielä niin pieni, että saimme ripustettua siihen jouluvalot ilman tikkaita. Se on tuotu lapsuudenkotini pihaan aikoinaan mummolan pihasta ja sen alla seisoo isoisäni vanhat tikkaat, jotka aikoinaan seisoivat mummolan pihassa vasten korkeaa mäntyä, nyt ei ole olemassa enää mummolaa tai isoisääkään, mutta vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen muistelen lämmöllä muistoja lapsuusvuosieni kesäpäivistä mummolassa. Valo juoksi pieni Martta perässään ohitseni niin, että havahduin ajatuksistani, ne kaksi olivat juosseet koko päivän toistensa perässä ja en osannut olla hymyilemättä katsellessani niiden leikkivän keskenään ilta-auringon lempeiden säteiden maalatessa valojuovia vihreällä nurmelle, kevyen tuulen tarttuessa takkuisiin hiuksiini.
Nurmikko tuntui viileältä paljaiden jalkojeni alla minun kävellessäni hetkeä myöhemmin takapihalle katsomaan, mitä tämä toistensa perässä juossut kaksikko oli jäänyt takapihalle ihmettelemään ja naurahdin niiden istuessa vierekkäin katselemassa naapurin robottiruohonleikkuria aidan takana. Olimme viettäneet viimeisimmät kolme päivää rakkaassa pikkukaupungissa ja istuessani hetkeksi viileälle nurmikolle nauttimaan siitä kovin kauniista kesäillasta olin aivan uskomattoman onnellinen siitä, että meidän on mahdollista nauttia tänä vuonna kesästä sekä kotona että rakkaassa pikkukaupungissa. Vanhempieni pieni koiranpentu Martta kiipesi syliini ja maailman rakkain Valo istui viereeni ennen kuin ehdin huomatakaan, niiden kolmen päivän aikana en ollut tiennyt mitään parempaa kuin niiden kahden leikkien seuraaminen, niinä päivinä se suunnaton riemu oli tarttunut minuunkin.
Kun keskiviikkona ajoimme takaisin kotiin katselin auton ikkunalasin takana vaihtuvia kesään verhoutuneita maisemia, loputtomia metsiä ja peltoja, autioituneita taloja peltojen keskellä ja kesäkahviloita teiden varsilla, muistaisin jokaisen mutkan ja risteyksen vaikka unissani, mutta en koskaan voisi kyllästyä niihin. Ensi viikolla ajamme pienen karvakuonon kanssa kahdestaan rakkaaseen pikkukaupunkiin viettämään juhannusta, mutta sitä ennen aion vielä nauttia muutamasta päivästä kotona, kävellä pitkin rantaraittia kesäiltoina ja katsella iltaisin parvekkeelta, kuinka vastarannalla kaupunki vähitellen hiljenee, hengittää syvään ja hymyillä sitten itsekseni.
Lähetä kommentti