Kesäkuun ensimmäisinä päivinä tämä kaupunki verhoutui harmaan lukemattomiin sävyihin avatessani aamuisin verhot ja katsellessani ikkunalasin takana avautuvaa maisemaa, tuulessa huojuvia puita ja tummia pilviä, jotka kertoivat lähestyvästä sateesta. Tavallaan minä nautin niistäkin päivistä, kävelin aamuisin pienen karvakuonon kanssa pitkin rantaraittia, kuuntelin tuulen kuiskailevan puiden latvoissa ja kotona keitin itselleni teetä, katsoin karvakuonon nukahtavan työhuoneen sohvan nurkkaan aloittaessani työpäiväni kaupungin hiljalleen heräillessä ikkunalasin takana. Niinä päivinä elämä tuntui erityisen rauhalliselta, minulla ei ollut kiire minnekään ja tuntui hyvältä ihan vain olla, istua työpäivään jälkeen hetkeksi sohvalle ja katsella maisemaa ikkunalasin takana.
Hetkittäin seisoin parvekkeella katselemassa, kuinka sade piiskasi asfalttia ja kuinka sadepisarat valuivat pitkin parvekelaseja, se oli valtavan rauhoittavaa ja en voinut olla miettimättä itsekseni, kuinka vuosia sitten en olisi osannut haaveillakaan sellaisesta, järvimaisemasta parvekelasien takana. En olisi osannut haaveillakaan, mietin unohtuessani iltapäivän kiireettömyydessä Louisa May Alcottin sanoihin, aivan kuin toiseen maailmaan kirjan sivuilla, ja kävellessäni illalla rakkaan karvakuonon kanssa omenatarhan ja vanhan hirsitalon ohitse hymyilin tyhmästi itsekseni. Ilma oli sateen jälkeen ihanan raikas, vesipisarat kimmelsivät puiden oksilla illan viimeisten valonsäteiden loisteessa ja jossain syvällä rintalastani alla asui rauha, sanoinkuvaamattoman suuri rauha.
Lähetä kommentti