17. heinäkuuta 2018

SUOMIPOP FESTIVAALI 2018 – OSA 2: AURINGONSÄTEITÄ, NOSTALGIAA JA CHEEK, JONKA KEIKKAA MINÄ EN OLLUT KOSKAAN AIEMMIN KATSONUT KOKONAAN

P7130008
P7130023

Kaksi vuotta sitten minä seisoin satamassa kameran kanssa, katselin maisemaa linssin lävitse ja korvissa soivat sanat se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää / eikä kukaan muu sitä nää, epämääräinen tunnemassa rintalastani alla kasvoi niin suureksi, että kyyneleet valuivat vuolaina poskipäilleni. Siinä pimeyteen verhoutuneessa hetkessä rakastuin Ellinooraan, rakastuin ääneen, joka rauhoitti kävellessäni myöhemmin Kuokkalan sillan ylitse kotiin, ääneen, joka oli yksinkertaisesti juuri niin lohdullisen kaunis, ettei minulla riittäneet sanat. Perjantain, festivaalin toisen päivän, aloitin seisomalla yleisömeressä auringonsäteiden lämmittäessä poskipäitäni, enkä osannut olla hymyilemättä aivan ihanan Ellinooran noustessa lavalle päivän ensimmäisenä artistina. Olin nähnyt Ellinooran viimeksi viime kesänä, siitä tuntui olevan yksinkertaisesti aivan järjettömän pitkä aika ja sanojen me ollaan vielä lapsia, aikuisten kokosissa vaatteissa / miksei missään kerrota, ei virhettä virheellä korjata kaikuessa juhlimaan palanneen yleisömeren ylitse aivan ihanan Ellinooran loistessa loputonta onnellisuuttaan lavalla minusta tuntui, että juuri sitä minä tarvitsin, Ellinooran keikan.

Ellinooran Villi lapsi oli ehdottomasti yksi vuoden 2016 hienoimmista ja itselleni myös rakkaimmista albumeista, se oli omalla tavallaan äärettömän aito ja ehkä nimenomaan siksi se on vielä näin kaksi vuotta myöhemmin edelleen yksi niistä albumeista, jotka soivat jatkuvasti kuulokkeissani. Silloin kaksi vuotta sitten sanat siinä sä istut ikkunalaudalla / radiossa joku laulaa "täytyy irrottaa" / silmistäs totuus tuijottaa / voisin kuolla tähän paikkaan tulivat jotenkin ihan tavattoman tärkeiksi kaupungin pukeutuessa syksyn väreihin ja seistessäni nyt, kaksi vuotta myöhemmin, yleisömeren keskellä sinä perjantaina auringonsäteiden saadessa kuumuuden tuntumaan vähintään sietämättömältä ne olivat aivan yhtä tärkeät, ehkä vielä tärkeämmät. Yhtä tärkeät olivat myös sanat me ollaan kaksi / väkevää ja haurasta / mut yhes meistä / ei tuu koskaan valmista / irrottaisitko otteeni / et voisin olla taas oma itseni, jotka saivat kyyneleet virtaamaan vuolaina poskipäilleni kuljettaessaan mukanaan tunteiden ääripäissä, nimenomaan siksi minä kai tarvitsin Ellinooran keikan. Tarvitsin ne kovin tärkeät sanat auringonsäteiden polttaessa kalpeaa ihoani, tarvitsin kyyneleet, jotka valuivat vuolaina poskipäilleni, tarvitsin, koska ne tuntuivat lohdullisilta ja sanojen se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää / eikä kukaan muu sitä nää tunkeutuessa rintalastani alle tuntui kuin olisin musertunut musiikin alle, niin suurta se oli ja niin uskomaton Ellinoora oli, kaikki oli ainoastaan täydellistä, niin täydellistä, että siihen tunsi pakahtuvansa.

P7130122
P7130131


Sannin keikoilla unohdun aina kuin väistämättä miettimään, kuinka neljä vuotta sitten yhtenä heinäkuisena päivänä kuunneltiin kuumana kesäpäivänä autossa klassista musiikkia, pysähdyttiin hetkeksi vähän kiroilemaan eksyttyämme vieraaseen kaupunkiin ja kävellessämme leirintäalueelle uskomattoman tavaramäärämme kanssa, rikkinäiset kenkäni täyttyivät hiekasta, unohdun miettimään, kuinka kaikesta siitä huolimatta seuraavat kolme vuorokautta olivat täynnä onnellisuutta. Niiden kolmen vuorokauden aikana Ilosaarirockissa minä olin äärettömän onnellinen, tanssin aamuyöllä leirintäalueella ja niin, kaikista tärkeimpänä hymyilin typerästi hukkuessani musiikkiin, nostin kädet ilmaan ja olin enemmän kuin koskaan elossa, mutta se, miksi unohdun kerta toisensa jälkeen miettimään niitä neljän vuoden takaisia hetkiä liittyy siihen, että sinä viikonloppuna Tähtiteltan yleisömeressä näin ensimmäistä kertaa, kuinka Sanni nousi värivalojen loisteeseen. Silloin neljä vuotta sitten odotin tämän ihanan naisen keikkaa aivan suunnattoman innoissani ja seistessäni sitten keskellä yleisömerta en saanutkaan keikasta irti tarpeeksi, hauraassa sydämessäni tuntui ainoastaan tyhjyys, jostain tuntemattomasta syystä olin pettynyt siihen keikkaan, mutta sen lisäksi olin pettynyt vähän itseenikin.

Unohdun kerta toisensa jälkeen miettimään niitä hetkiä, koska niiden hetkien jälkeen, näiden neljän vuoden aikana on tapahtunut niin äärettömän paljon ja olen päässyt näiden vuosien aikana todistamaan, kuinka keikka toisensa jälkeen tämä järjettömän lahjakas nainen on kehittynyt esiintyjänä aivan suunnattomasti. Olen näiden vuosien aikana päässyt todistamaan, kuinka yleisömeri muuttuu loputtomaksi liekkimereksi ja niin pääsin todistamaan myös viime viikolla, kun tämän punaisiksi hiuksensa värjänneen naisen noustessa värivalojen loisteeseen vähän ennen kahdeksaa perjantai-iltana yleisömeri lauloi kuorona jo ensimmäisen biisin aikana, eikä loppua näkynyt muutamaan biisiin, sillä yleisö tuntui jo osaavan ulkoa sanat joo mä vihaan rakkauslauluja / ilman niitä tää ois iisii / mä olin ihan tarpeeks hajalla / ennen tätäkin biisii, mikä ei toisaalta ole mikään ihme, onhan kyseinen biisi kuitenkin soinut radiossa ihan suhteellisen paljon ja nähnyt lukuisia yleisömeriä olemassaolonsa aikana, sanat ovat jääneet muistiin aivan kuin vahingossa. Niin käy hyville biiseille ja niitä Sannilla riittää, kuten riittää myös lavakarismaa ja sitä sellaista suunnatonta energiaa, joka tarttuu yleisöön kuin väistämättä, myös minuun, toisin kuin silloin heinäkuisena hellepäivänä neljä vuotta sitten.

P7130135

Sanni on ollut jo todella kauan ehdottomasti yksi niistä artisteista, joiden keikoille voi mennä pelkäämättä joutuvansa pettymään ja samalla myös yksi niistä artisteista, jotka saavat aina kerta toisensa jälkeen allekirjoittaneen liikuttumaan kyyneliin yleisömeren keskellä. Toisin kuin neljä vuotta sitten Ilosaarirockin tähtiteltassa seistessäni Lutakonaukiolla sinä heinäkuisena päivänä en olisi halunnut olla missään muualla, olin olemassa vain sitä hetkeä varten ja sanojen ajat vaihtuu ja viisarit liikkuu / iho vanhenee ja kasvot muuttuu / ennen syötiin lettuja, nyt lasketaan kaloreita / kesä -96 polvet ruvella / taloyhtiön hiekkalaatikolla / äiti liimasi laastarin kun itkin / sanoi "anna mä puhallan" / "anna mä puhallan" / "anna mä puhallan" / kuka puhaltaa nyt? tulviessa ulos suustani en voinut kuin antaa kyynelten valua, niissä vain on jotain niin suurta ja aitoa, sellaista, mitkä ovat tuoneet jollain tavalla lohtua jo vuosien ajan. Kyyneleet eivät ehtineet kuivua ennen seuraavaa biisiä, Juha Tapion biisistä Kelpaat kelle vaan tehtyä uskomattoman kaunista coveria ja sanoja puoltakaan en sun kivustas voi tietää / sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää / mut joku aamu mä tiedän sen / sä heräät huomaamaan / sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan, sanoja, jotka ovat lohduttaneet minua niinä sellaisina hetkinä, kun on tuntunut, ettei huominen ole yhtään kirkkaampi ja etten minä ole tarpeeksi hyvä tällaisena.

Mutta minä olen tarpeeksi hyvä, minä mietin kyynelteni seasta ja hetken minulla oli sellainen tunne, ettei mikään voisi olla niin suurta, etten minä olisi sitä vahvempi, minulla oli tunne, että pystyn mihin tahansa ja kelpaan juuri tällaisena. Keikan loppupuolella kuultiin biisi, josta kirjoitin hetki sitten, kuinka se oli saanut kyyneleet silmäkulmiini osuessaan sanoillaan niin syvälle ja kuinka odotin kuulevani sen värivalojen loisteessa, mutta kun Sit ku mä oon vapaa lopulta kaikui yleisömeren ylitse, se oli jotain paljon suurempaa kuin olin osannut odottaa. Sanojen vaikka mä en ehkä milloinkaan / pysty sitä sulle sanomaan / tänään päätin taas että nukutaan vikaa kertaa kaikuessa Lutakonaukiolla sinä perjantai-iltana jokin minussa särkyi, jokin minussa, jossain syvällä sydämessäni särkyi tuhansiksi palasiksi ja sen pienen hetken minusta tuntui, etten voi enää korjata sitä. Minä kuitenkin korjasin itseni, korjasin sen, mikä tuntui hetken olleen niin rikki ja keikan kaksi viimeistä biisiä olin niin suunnattoman onnellinen, että olisin tahtonut huutaa sen koko maailmalle, olisin tahtonut huutaa, kuinka ihanaa on olla elossa ja kuinka ihanaa on olla juuri siinä, nauraa.

P7130235P7130233

Nylon Beat on yksi niistä yhtyeistä, joita luokkani tytöt kuuntelivat ollessani ala-asteella, mutta samalla se on yhtye, jonka ensimmäisen albumin vanhempani ostivat minulle ja pikkusiskolleni joskus 90-luvun lopussa vähän samoin kuin myöhemmin Tiktakin albumin, ilman, että me olimme sitä pyytäneet. Muistan edelleen, kuinka istuimme mummolan keittiössä syömässä tikkareita, jotka vanhempamme olivat ostaneet meille hetkeä aiemmin markkinoilta, katonrajassa leijuivat markkinoilta ostetut ilmapallot ja vanhasta mankasta soivat tämän Nylon Beatin ensimmäisen albumin biisit, silloin alle 10-vuotiaana en ymmärtänyt sanojen merkitystä, mutta musiikista minä pidin, niin paljon itseasiassa, ettei albumi vieläkään ole huono. Muisto siltä päivältä mummolan keittiössä on kuitenkin kovin kaukainen, enkä muista sitä enää tarkasti, mutta ilmeisesti se oli kuitenkin merkityksellinen hetki, sillä se ei ole vieläkään unohtunut minulta täysin, kaikista muistoistani niiltä vuosilta se on yksi selkeimmistä, se oli onnellinen hetki, jotenkin lämmin ja kaunis.

Nylon Beat ei kuitenkaan ollut minulle koskaan mikään lempiyhtye, vaikka se ensimmäinen albumi soikin suhteellisen paljon mankassani ja lopulta yhtye unohtui lähes kokonaan, tilalle tuli muita yhtyeitä ja albumeita, tilalle tuli sellaista musiikkia, joka oli minulle enemmän kuin Nylon Beat. On kuitenkin myönnettävä, että lukiessani yhtyeen palaavan festarilavoille tänä kesänä mietin hetken itsekseni, kuinka nyt voisi viimein olla aika kokea yhtye värivaloissa, mietin hetken, kuinka se voisi olla jotain sellaista, mikä minun olisi koettava, sillä siinä olisi todennäköisesti jotain, mitä muistelisin vielä seuraavanakin kesänä. Enkä olisi voinut olla enemmän oikeassa, sillä yhtyeen noustessa lavalle sinä perjantai-iltana olin valmis juhlimaan koko illan yhtyeen musiikin tahdissa, olin valmis myymään sieluni kuullakseni lisää ja saadakseni nauttia vielä hetken, hiukset kahdelle ponnarille sidottuina lauloin mukana jokaisen biisin, lauloin ja ihmettelen, kuinka ne sanat voivat vieläkin olla jossain alitajunnassa, vaikka minä en ollut kuunnellut vuosikausiin.

P7130264

En ollut kuunnellut vuosikausiin kunnolla mitään niistä biiseistä, mutta kun keikka alkoi sanoin mua naapurit haukkuu / kun yö on rauhaton / mut eihän mul oo koiraakaan, muistin niistä sanoista jokaisen ja en voinut olla laulamatta, en vain yksinkertaisesti voinut. Yleisömeren keskellä olin yksi niistä, jotka tanssivat jalkansa kipeiksi pelkästään siitä järjettömästä onnellisuudesta, jonka lavalla värivaloissa tanssivat Jonna ja Erin saivat aikaan esittäessään alkuperäisen koreografian, jonka olivat itse suunnitelleet ensimmäiseen singleensä Oot kuin karkkia mulle. Eikä onnellisuus siihen koreografiaan päättynyt, sillä myös neljäntenä biisinä kuultu Rakastuin mä looseriin sai minut tanssimaan kuin en olisi koskaan tanssinut, laulamaan jokaisen sanan jostain alitajunnasta asti ja vain hymyilemään loputtomasti, aina keikan loppuun asti ja vielä pitkään sen jälkeenkin, tyhmästi ja välittämättä muiden katseista, onnellisuus oli juuri niin suurta.

Nylon Beat oli ensimmäisestä sekunnista viimeiseen jotain sellaista, minkä tahtoisin saada kokea vielä jonain päivänä uudelleen, jotain sellaista, mitä en tule todennäköisesti koskaan unohtamaan, se oli kuin onnellinen tuulahdus jostain vuosikymmenten takaa ja samalla jotain todella ajankohtaista, jotain sellaista, mitä jokainen siinä yleisömeressä tahtoi kuulla. Se oli äärettömän nostalgista ja vei minut mukanaan vuosien takaisiin muistoihin, siihen mummolan pöydän ääreen 90-luvun lopussa ja 2000-luvun alun vanhaan huoneeseeni, mutta samalla se oli äärettömän paljon enemmän, se oli jotain sellaista, minkä olisin halunnut säilyvän ainakin vielä hetken kauemmin kuin tämän kuuman kesän ajan.

P7130389P7130407
Miksi Juha Tapion keikat tuntuvat olevan lähes aina loppuunmyytyjä, mikä siinä miehessä jaksaa viehättää vuodesta toiseen, minä muistan miettineeni vuosia sitten kuunnellessani radiota matkalla sinne, missä raitiovaunut vuosien ajan kolisivat ohitseni. Neljä vuotta sitten seistessäni Tavastialla eturivissä sinisten värivalojen loisteessa vastausta siihen kysymykseen ei tarvinnut miettiä kahteen kertaan, kun ensimmäisestä sekunnista viimeiseen olin äärettömän suurta rakkautta jokaisella hengenvedollani ja kyyneleet silmäkulmassa huusin ääntäni käheäksi, ei yksinkertaisesti tarvinnut miettiä hetkeäkään tai epäillä olevansa väärässä. Siinä hetkessä minä tiesin vastauksen siihen kysymykseen, tiesin sen huutaessani ääntäni käheäksi eturivissä ja antaessani kyynelten virrata poskipäille, keikat ovat loppuunmyytyjä siksi, ettei eturivissä värivalojen loisteessa millään muulla ole minkäänlaista merkitystä kuin musiikilla ja sillä musiikilla on juuri niin käsittämättömän suuri voima, ettei siinä ole yhtään mitään järkeä, se vain yksinkertaisesti vie mukanaan.

Juha Tapiossa on jotain ihan tavattoman liikuttavaa, värivalojen loisteessa on itkettävä onnellisuuttaan, mutta myös kaikkia muita tunteita musiikin kuljettaessa mukanaan tunteiden ääripäissä, myös kaikissa vaikeimmissa, on suljettava silmänsä, hengitettävä musiikkia keuhkojensa täydeltä. Juha Tapiossa on jotain sellaista, mikä sai minut herkistymään perjantai-iltana jo ensimmäisen biisin aikana, laulamaan mukana sanoja kuka sinua kuulee / kuka näkee ja huomaa sen / miten paljon sä annoit ja hymyilemään sille, kuinka edessäni seisonut poika lauloi vähintään yhtä lujaa kuin minäkin, lauloi niin, että se tuntui sydämessä asti. Nimenomaan juuri se saa minut palaamaan kerta toisensa jälkeen Juha Tapion keikalle, se, että musiikki tuntuu sydämessä asti, ja se sai minut seisomaan siinä yleisömeren keskellä myös sinä iltana auringonlaskun maalatessa taivasta vaaleanpunaisella, vaikka jalkoihini sattui suunnattomasti ja koko päivän jatkunut helle tuntui jaksamisessani, se sai jäämään kaikesta huolimatta ja olen siitä kovin onnellinen, olen onnellinen, että sain kokea sen keikan, jokaisen hetken siitä ja uskon, että jokainen kanssani yleisömeressä sen kokenut oli sitä myös.

P7130504P7140696


Minusta tuntuu, että Cheekiä joko vihaa tai rakastaa, Cheek on sellainen ilmiö, joka ei vain yksinkertaisesti jätä ketään tunteettomaksi. En oikeastaan osaa sanoa, kumpaa ihmiskuntaa minä edustan, mutta muistan edelleen, kuinka yhtenä vuosien takaisena iltana seisoin Helsingin postitalolla odottamassa bussia jonkun Tavastian keikan jälkeen ja kaksi tyttöä tulivat kertomaan minulle, kuinka he olivat juuri olleet Cheekin keikalla ja kuinka se oli ollut niin hyvä, että he olivat vieläkin aivan sekaisin siitä. Se oli tavallaan ensimmäinen kerta, kun ymmärsin, kuinka paljon Cheek oikeasti voi merkitä, niin paljon, että vielä keikan jälkeen bussipysäkillä kyyneleet tarttuvat silmäkulmiin ja on kerrottava siitä tuntemattomille ihmisille, vain koska se merkitsee niin paljon. Vuotta myöhemmin kuuntelin yhtenä syysyönä Cheekin juuri ilmestyneen Alpha Omega -albumin bussimatkalla Helsingistä Savonlinnaan, jostain tuntemattomasta syystä se sai minut silloin itkemään, se kuulosti niin suurelta ja rikkinäiseltä, jotenkin siltä, että se on kirjoitettu hauras sydän ihan vereslihalla ja se vetosi minuun niin, että kuuntelin sen toisenkin kerran saman matkan aikana, kuudelta aamulla.

Olen nähnyt Cheekin ensimmäisen kerran joskus keväällä 2009, kun menimme ystävieni kanssa Savonlinnan OKL-hallille katsomaan hänen keikkaansa, se oli joku selvä perjantai -konsertti, jossa jokainen katsoja puhallutettiin ovella. En katsonut keikkaa silloin kokonaan, oli jostain syystä tärkeämpää olla kavereiden kanssa ja pitää hauskaa, enkä ole sen jälkeenkään katsonut kokonaista Cheekin keikkaa, vaikka olen hänen keikkojaan vuosien mittaan ehtinyt jonkin verran todistamaankin, aina sen muutaman biisin verran, jostain syystä en vain ole koskaan jäänyt pidemmäksi aikaa, ei ole tuntunut siltä, että tarvitsisi jäädä, sillä Cheek ei ole koskaan ollut minulle erityisen tärkeä artisti. Cheekin biisit eivät ole koskaan olleet minulle erityisen tärkeitä, sellaisia, jotka minun olisi aivan ehdottomasti kuultava värivalojen loisteessa, ei ennen kuin sinä syysyönä kuuntelin Cheekin uusimman albumin ja ymmärsin, että tahdon sittenkin vielä jonain päivänä kuulla, tahdon kuulla, sillä jos on olemassa jotain, mikä saa itkemään bussipysäkillä, tahdon kokea sen.

P7130578P7130592P7130588

Cheek on ilmoittanut päättävänsä musiikkiuransa elokuussa 2018 kahteen keikkaan Lahden Mäkimontussa ja kun mietin omaa aikatauluani Suomipop festivaalin osalta tämä tilanne iski tajuntaani viimeinkin kunnolla, sillä festivaalin toisen päivänä päättävä Cheekin keikka saattaisi olla minulle viimeinen mahdollisuus nähdä mies värivaloissa. Päätin, että tahdon katsoa keikan aivan loppuun asti, niihin viimeisiin sekunteihin, sillä se tulisi nyt tosiaan ainakin tällä erää olemaan viimeinen mahdollisuus, kun voisin niin tehdä ja jostain syystä takaraivossani oli sellainen ajatus, että tulisin jonain päivänä katumaan, jos olisin lähtenyt ennen keikkaa nukkumaan, minä tulisin katumaan, vaikka muistaisin sen, kuinka suunnattomasti jalkoihin sattui seisottuani monta tuntia kovalla asfaltilla yleisömeren keskellä. Niin minä sitten seisoin perjantai-iltana istuttuani Juha Tapion keikan jälkeen hetken viileällä asfaltilla taas yleisömeren keskellä, kun esirippu aukesi ja Cheek astui lavalle, yleisömeri syttyi liekkeihin jo ensimmäisen biisin aikana, se oli ihan järjetöntä.

Siinä yleisömeressä minä en tuntenut missään vaiheessa olevani kotona, enkä edelleenkään rakasta Cheekiä, mutta se perjantai-iltana vuorokaudenvaihteessa todistamani keikka teki minuun silti vaikutuksen. Kun loputtomalta näyttänyt yleisömeri syttyi liekkeihin ensimmäisenä kuullun biisin Sokka irti aikana, minä en voinut kuin seisoa hetken aloillani, sanomatta sanaakaan, sillä siinä hetkessä yleisömeren keskellä minä ymmärsin, mistä siinä kaikessa on kysymys, siinä ohikiitävässä hetkessä ymmärsin, mistä Cheekissä on kysymys ja siinä fanittamisessa, siinä, miksi kyyneleet tarttuvat silmäkulmiin vielä tunti keikan jälkeenkin. Minä ymmärsin, vaikka en edelleenkään, edes sen jälkeen, kun olin kuullut värivaloissa, kuinka uskomattoman suurilta sanat se on vaan silmänräpäys kun se omalle kohalle kolahtaa / kestää tuhat kertaa kauemmin toipuu ku romahtaa kuulostivat kaupungin pukeutuessa ympärillämme tummansiniseen, lisäisi artistin musiikkia soittolistoilleni. Minä ymmärsin ja se on tärkeintä, se on äärettömän hyvä syy sille, miksi kannattaa vielä tänä kesänä käydä katsomassa Cheekin keikka ja vain ymmärtää, elokuun jälkeen se on nimittäin jo myöhäistä.

P7140646P7140671

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti