15. heinäkuuta 2018

SUOMIPOP FESTIVAALI 2018 – OSA 1: ROMEOSTA JA JULIASTA, TÄRKEIMMISTÄ LAULUISTA JA SIITÄ YHTYEESTÄ, JOTA EN OLLUT NÄHNYT 16 VUOTEEN

Viime kesänä yksi kesän parhaimmista viikonlopuista oli ehdottomasti se, kun vietimme pikkusiskoni kanssa kolme päivää Suomipop festivaalilla Lutakonaukiolla nauttien suomalaisesta musiikista, kaikista niistä yhtyeistä ja artisteista, jotka merkitsevät jotenkin aivan suunnattomasti. Tänä vuonna minä mietin jo keväällä, että tahtoisin päästä kokemaan festivaalin uudelleen, mutta sen lopullisen päätökseni asiasta tein kuitenkin vasta muutama viikko sitten, sillä minusta tuntui, etten vain yksinkertaisesti voisi jäädä paitsi niin monen rakkaan yhtyeen keikoista, minusta tuntui, että minun on ehdottomasti päästävä kokemaan Tiktakin keikka ensimmäistä kertaa kuuteentoista vuoteen, nähtävä se elämäni rakkain yhtye kesäillan kauneudessa ja päästävä huutamaan ääneni käheäksi monen muun tärkeän yhtyeen ja artistin keikoilla. Onneksi päätin niin, sillä minusta tuntuu, että minä olisin katunut suuresti, jos olisin päättänyt jättää kaikki ne uskomattomat keikat väliin, ne keikat, joista minä aion seuraavien kolmen blogitekstin aikana teille jotain kertoa.

P7120784P7120754


Vuonna 2003 olin viimein päässyt todella mukaan fanittamisen ihmeelliseen maailmaan ja PMMP julkaisi syyskuussa debyyttialbuminsa Kuulkaas enot!, jonka sain muistikuvieni mukaan vasta joululahjaksi ja jonka odottaminen tuntui siitä syystä ikuisuudelta. Sinä samana vuonna myös Pikku G julkaisi debyyttialbuminsa Räjähdysvaara, pikkusiskoni sai sen silloin joululahjaksi ja kuunteli sitä niin paljon, että minäkin ehdin kyllästyä siihen. Molemmilla albumeilla oli mukana musiikkivideo, joita sitten katselimme isäni tietokoneella, enkä tule varmaan koskaan unohtamaan sanoja on ihan tavallinen, maanantaipäivä / mä chillaan välkkärillä eikä oo huolen häivää / matikantunti alkaa koht, ja läksyt o tekemättä / mut ei jaksa stressaa tuskin ne mua luokalle jättää, sillä biisin Shala la la musiikkivideo pyöri tietokoneen näytöllä niin usein, että osasin biisistä ihan jokaisen sanan ulkoa muutamassa päivässä. Toisin kuin PMMP, Pikku G ei kuitenkaan koskaan ollut minulle erityisen tärkeä artisti, mutta sillä oli siitä huolimatta silti oma paikkansa elämässäni pikkusiskoni kuunnellessa kyseistä debyyttialbumia ihan loputtomasti ja kiinnitti huoneensa seinälle artistin julisteen.

Pikku G katosi minun ja varmasti monen muunkin elämästä heti seuraavan albuminsa jälkeen, mutta teki kuitenkin suhteellisen näyttävän paluun puolitoista vuotta sitten keväällä esiintyen turkulaisessa opiskelijatapahtumassa, palaten kesällä muutaman kerran festarilavoille ja julkaisten lopulta loppuvuodesta paluusinglensä Solmussa, joka iski muuten myös allekirjoittaneeseen ja joka sai huomattavan paljon huomiota sosiaalisessa mediassa. Tänä kesänä Pikku G palasi festarilavoille aivan eri mittakaavassa kuin viime kesänä ja seistessäni torstai-iltana yleisömeren keskellä katsomassa, kuinka Pikku G nousi lavalle auringonsäteiden loisteessa, olin tavattoman onnellinen siitä, että olin silloin juuri siinä, nimittäin jo ensimmäinen biisi Räjähdysvaara sai aikaan sellaisen nostalgian, ettei siinä ollut mitään järkeä. Kaikki ne vuosien takaiset muistot, jotka olivat silloin aikoinaan verhoutuneet artistin musiikkiin, tulvivat mieleeni seistessäni siinä yleisömeren keskellä Lutakonaukiolla auringonsäteiden polttaessa kalpeaa ihoani ja yleisön yhtyessä hetkittäin kuoroksi, eläessä sitä samaa hetkeä kuin minäkin. Lopulta musiikki kuulosti kuitenkin enemmän kuin nostalgialta, ne sanat, jotka soivat pikkusiskoni huoneessa kotimme yläkerrassa vuosia sitten, kuulostivat sinä kesäpäivänä suurilta, Pikku G kuulosti paremmalta kuin olisin koskaan osannut odottaa ja sanojen sä oot valo mun pimeydessäin / loistat kirkkaana edessäin / ja aivan kuin olisit lähelläni, tunnen kätes kädessäin kaikuessa yleisömeren ylitse minunkin oli yhdyttävä kuoroon, laulettava aivan kuin en olisi koskaan laulanut, siinä hetkessä Romeo ja Julia, ehkä yksi itselleni tärkeimmistä artistin biiseistä, oli kauniimpi kuin koskaan levyltä kuultuna. Bileet olivat kuitenkin vasta alkamassa, nimittäin seuraavan puolen tunnin aikana minä tunsin olevani aivan äärettömän vahvasti elossa ja en osannut lopettaa hymyilemistä, artistin uudet biisit Solmussa ja Paratiisiin toimivat loistavasti ja kun lopulta Me ollaan nuoriso kaikui Lutakonaukiolla, yleisömeri muuttui liekkimereksi, Pikku G lunasti odotukseni keikan suhteen ja paljon enemmänkin.

P7120059P7120057

 Kaikista festivaalilla esiintyneistä yhtyeistä ja artisteista minä odotin tänäkin vuonna eniten yhtyettä, joka on vuodesta 2006 asti ollut itselleni henkilökohtaisesti ehdottomasti se kaikista rakkain yhtye, yhtyettä, joka on muuttanut elämääni ja auttanut eteenpäin tietämättään juuri niin paljon, etten koskaan voisi kiittää tarpeeksi. Minä en odottanut mitään niin suunnattomasti kuin sitä hetkeä, kun Apulanta nousisi värivalojen loisteeseen ja minun aivan jokainen hengenvetoni huutaisi sanoinkuvaamatonta rakkautta. Olen kirjoittanut siitä näiden yhdeksän blogivuoden aikana naurettavan usein, mutta Apulannan kohdalla on kyse edelleen jostain paljon suuremmasta kuin fanittamisesta, olen näiden kahdentoista vuoden aikana viettänyt hetkittäin monta kuukautta putkeen kuunnellen pelkästään yhtyeen tuotantoa, itkenyt vuolaasti sanojen murtaessa kylkiluuni yksi kerrallaan ja antanut musiikin täyttää huoneideni ja asuntojeni nurkkia istuessani pimeydessä, rakastanut aina sydämeni pohjasta. Kerännyt levyhyllyni täyteen yhtyeen tuotantoa, hukkunut värivalojen loisteeseen tuntematta pelkoa selkärangassani ja tuntenut yksinkertaisesti niin käsittämättömän suurta intohimoa, ettei sellaiselle ole tai tule koskaan olemaan määritelmää sanakirjoissa. Apulannan kohdalla on kyse jostain kovin paljon suuremmasta kuin siitä fanittamisesta, sillä kaikkien näiden vuosien aikana yhtyeestä on tullut minulle enemmän kuin yhtye, siitä on tullut yksi niistä asioista, jotka määrittelevät minua, yksi niistä asioista, joita ilman en todennäköisesti olisi nyt tässä tai ainakaan juuri tällainen kuin nyt olen, Apulanta on vaikuttanut minuun enemmän kuin mikään yhtye.

Näiden kahdentoista vuoden aikana rakkauteni yhtyettä kohtaan on kasvanut niin suureksi ja yhtyeestä on tullut niin olennainen osa elämääni, etten yksinkertaisesti olisi enää kokonainen ilman sitä. Apulanta on se yhtye, jonka paikkaa hauraassa sydämessäni yksikään yhtye ei ole kertaakaan näiden kahdentoista vuoden aikana onnistunut varastamaan, samalla Apulanta on ja tulee todennäköisesti aina olemaan itselleni henkilökohtaisesti yksi niistä rakkaimmista asioista maailmassa, enkä oikeastaan olisi voinut olla yhtään torstai-iltana onnellisempi kävellessäni matkakeskuksen kautta Lutakonaukiolle katsomaan yhtyettä. Odottaessani sitten valtavan yleisömeren keskellä yhtyeen nousevan värivalojen loisteeseen viereeni ilmaantui neljän itseäni huomattavasti vanhemman ihmisen lauma, lauma humaltuneita ihmisiä, jotka olivat todella onnellisia siitä, että olivat niin vahvasti humalassa. Minä olen joskus aiemmin kirjoittanut yhtyeen keikasta, jonka yleisö sai minut raivostumaan nimenomaan humalaisella käytöksellään ja katsellessani siinä ennen keikan alkua tämän lauman käyttäytymistä olin suhteellisen varma, että tulisin jossain vaiheessa raivostumaan jostain, mitä he tekisivät. Enkä todellakaan ollut väärässä, yhtyeen noustessa värivalojen loisteeseen ja sanojen savuna ilmaan ei voi estää / verenä hiekkaan ei voi kestää / kivusta nautintoon on matkaa / pelottavan vähän - jos edes sitäkään kaikuessa yleisömeren ylitse raivostuin ensimmäisen kerran yhden näistä ihmisistä tanssiessa niin vallattomasti, että hän tanssi jatkuvasti päälleni välittämättä siitä yhtään. Yritin kuitenkin olla välittämättä, sillä minä olin päättänyt, ettei kenenkään käytös voisi pilata sitä hetkeä minulta ja kun yhtye viimein, neljäntenä biisinä, soitti uusimman singlensä Toinen jumala, olisin voinut myydä sieluni musiikille, niin hienolta se kuulosti värivalojen loisteessa, juuri niin paljon suuremmalta kuin koskaan minun kuulokkeissani matkalla mihin tahansa, se oli vain yksinkertaisesti ihan uskomaton.

P7120168P7120209P7120184

Valot pimeyksien reunoilla on yksi itselleni henkilökohtaisesti tärkeimmistä biiseistä ja sen lisäksi, että se sai muutama vuosi sitten kyyneleet valumaan poskipäilleni kuullessani sen syysyön pimeydessä pienessä asunnossani ensimmäistä kertaa, se on saanut kyyneleet silmäkulmaan myös jokaikinen kerta, kun minä olen sen värivalojen loisteessa kuullut. Niin se sai myös sinä torstai-iltana seistessäni yleisömeren keskellä, niiden äärettömän rakkaiden sanojen kaikuessa Lutakonaukiolla jokin minussa vain yksinkertaisesti murtui ja olin olemassa vain musiikkia varten, kaikki ympäriltäni katosi, ei ollut oikeastaan olemassa enää muuta kuin se uskomattoman tärkeä biisi ja minä. Olen kirjoittanut niin aivan naurettavan useasti, mutta niin käy usein värivalojen loisteessa, maailma ympäriltäni vain katoaa musiikin kuljettaessa mukanaan johonkin toiseen todellisuuteen, johonkin sellaiseen, missä ei ole olemassa mitään muuta. Biisin viimeisten sanojen jälkeen oli hetken hiljaista, mutta seuraavat biisit olivat kaikkea muuta kuin Valot pimeyksien reunoilla, cover Cheeksin biisistä Fiiliksissä sai yleisömeren liekkeihin ja liekkimerenä se pysyi vielä monen biisin ajan, nostin käteni ilmaan ja huusin ääntäni käheäksi siitä ihan loputtomasta onnellisuudesta. Vieressäni minua jo aiemmin raivostuttanut humaltunut ihmislauma innostui entisestään, minua huomattavasti vanhemmat naiset valtasivat itselleen suurempaa tilaa tanssillaan ja sain useasti humaltuneen miehen kyynärpäästä päähäni, eikä häntä tuntunut se liikuttavan juurikaan.

Miksi minä en sitten vaihtanut paikkaani yleisömeressä? No, siinä vaiheessa, kun viimein löytää yleisömerestä paikan, josta saattaa nähdä lavalle niin, ettei siinä edessä välttämättä ole itseään huomattavasti pidempiä ihmisiä peittämässä näkyväisyyttä, ei paikan vaihtaminen tule ensimmäisenä mieleen järjettömän ihmismassan keskellä. Niin minä jäin siihen, päätin jälleen unohtaa humaltuneen ihmislauman vieressäni ja kun lopulta ihan äärettömän tärkeät sanat vaikka tahtoisin kieltää, koittaa säilyttää / mutta tiedän et on turhaa / armoo viivyttää kaikuivat sen loputtoman yleisömeren ylitse, oli taas olemassa vain minä ja musiikki, siinä hetkessä minua ei haitannut yhtään mikään, ei haitannut se, että kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini tai se, että joku saattoi huomata kyyneleeni. Olin tavattoman kiitollinen siitä, että sain olla siinä ja siitä, että se elämääni kaksitoista vuotta sitten kovin yllättäen saapunut yhtye oli edelleen osa minun elämääni, olin kiitollinen siitä, että sain edelleen kuulla niitä tärkeimpiä sanoja värivalojen loisteessa ja huutaa niin, että sattuu. Olin kiitollinen ja järjettömän onnellinen keikan viimeisiin sekunteihin saakka ja kun lopulta selvitin tieni ihmismassan lävitse valmiiksi lähemmäs toista lavaa välttääkseni käsittämättömän ruuhkan keikan hetkeä myöhemmin päättyessä katselin värivalojen loisteessa soittavaa yhtyettä kauempaa, olin ylpeä kaikesta, mitä he olivat saavuttaneet.

P7120347P7120344


Olen saanut todistaa elämäni aikana yli neljääsataa keikkaa, yli neljäsataa kertaa olen hukkunut värivalojen loisteessa musiikkiin ja jokainen niistä kerroista on ollut minulle tärkeä, hetkeäkään en vaihtaisi pois. Ensimmäiset todistamani keikat ovat varmasti täyttyneet lastenlauluista, mutta se ensimmäinen keikka, jonka oikeasti muistan ja joka todella merkitsi minulle jotain, oli Tiktakin keikka Savonlinnasalissa elokuussa 2002. Olimme pikkusiskoni kanssa saaneet edellisenä vuonna Tiktakin toisen studioalbumin Jotain muuta, se oli yksi niistä albumeista, joita emme muistikuvieni mukaan olleet koskaan toivoneet, mutta joihin rakastuimme välittömästi kuunneltuamme sitä ensimmäisen kerran. Se levy oli minun ensikosketukseni Tiktakin musiikkiin ja kun elokuussa 2002 menimme koko perheen voimin yhtyeen keikalle Savonlinnasaliin, olin kovin onnellinen. Se on oikeastaan kaikki, mitä minä siitä keikasta enää muistan, se aivan järjettömän suuri onnellisuus ja kuinka keikan jälkeen jonotimme saadaksemme lopulta tytöiltä vielä nimmarit.

Tiktak oli tavallaan ensimmäinen lempiyhtyeeni ja muistan, kuinka sain yhtyeen seuraavan albumin Jotain muuta.. ja jotain uutta! syntymäpäivälahjaksi täyttäessäni kymmenen ja yhtyeen kuvilla täytetyn seinäkalenterin joululahjaksi, se vuosi ja vielä seuraavakin olivat vahvasti yhtyeen musiikkiin verhoutuneita. Yhtyeen vuonna 2003 ilmestynyt albumi julkaistiin myös edeltäjänsä tavoin marraskuussa ja sain sen syntymäpäivälahjaksi, silloin fyysisen musiikin merkitys oli aivan erilainen, oli aivan erilaista saada levy käsiinsä, sillä jokainen levy oli erityinen ja jokaista levyä kuunneltiin niin paljon, että ne seisovat nykyään valkoisessa kirjahyllyssäni vähän naarmuisina ja kansilehtiset kuluneina. Kaikki ne kolme Tiktakin albumia seisovat edelleen satojen muiden levyjeni joukossa, mutta jostain tuntemattomasta syystä suurin kiinnostukseni yhtyettä kohtaan loppui silloin vuonna 2004. Yhtye ei kuitenkaan missään vaiheessa kadonnut elämästäni täysin, vielä lopettamisensa jälkeen yhtye pysyi kiinni elämässäni musiikin muodossa ja päätyi hetkittäin salaisille soittolistoilleni, siksi olin niin innoissani kuullessani viime vuonna yhtyeen palaavan tänä kesänä muutaman keikan verran festarilavoille, tiesin, että minun oli päästävä näkemään yhtye ensimmäistä kertaa kuuteentoista vuoteen.

P7130438P7130443P7130434

Kun Apulannan soitettua viimeisen biisinsä seisoin yleisömeren keskellä odottamassa, että Tiktak nousisi värivaloihin, tunsin, kuinka häivähdys jännityksestä kulki kylminä väreinä pitkin ihoani, minua jännitti nähdä yhtye ensimmäistä kertaa kuuteentoista vuoteen ja kun yhtye sitten viimein nousi lavalle tuntui kuin yhtye ei olisi festarilavoilta koskaan poistunutkaan, niin uskomattomalta yhtye kuulosti ensimmäisestä biisistä lähtien. Toisena biisinä kuultu Jotain muuta sai 9-vuotiaan itseni heräämään sisälläni, nostamaan kädet kohti taivasta ja laulamaan niitä sanoja, jotka eivät olleet kadonneet päästäni mihinkään, eivät tietenkään, kuuntelinhan minä kyseistä biisiä aikoinaan niin paljon, että sain sen levyn naarmuuntumaan ja kansivihkon kulmat pyöristymään. Minä lauloin mukana vielä monta seuraavaakin biisiä ja olin niin vahvasti elossa, että tunsin pakahtuvani siihen käsittämättömään tunteeseen ja rakastin aivan suunnattomasti ihan jokaisella hengenvedollani sanojen mä oon aamu / joka itseään illaksi luulee / mä oon kuiskaus / joka huutona äänensä kuulee / ja mä oon tuuli / joka myrskyksi itsensä suuttuu tunkeutuessa suoraan kylkiluideni alle. Ne olivat aikoinaan itselleni ihan äärettömän tärkeitä sanoja, vaikka Rannaton ilmestyikin vasta hetki sen jälkeen, kun suurin innostukseni yhtyettä kohtaan oli kadonnut, ne olivat tärkeitä sanoja ja niin olivat myös sanat miten onni korjataan / paremmaksi paikataan / päästänkö irti kun / oon huono jaksamaan, joiden taustalla kuultiin myös Triosis, nuo ihanat Pyrhösen sisarukset, jotka toivat biisiin vähän lisää taianomaisuutta, jos se oli nyt ylipäätään on edes mahdollistakaan.

En oikeastaan tiedä, mitä sanoja voisin käyttää, että pääsisin lähellekään sitä tunnetta, joka minut valtasi tuon keikan aikana, mitä sanoja voisin käyttää, että pystyisin kuvailemaan sitä suunnatonta rakkautta, johon tunsin pakahtuvani seistessäni yleisömeren keskellä sinä torstai-iltana elämäni ensimmäisen lempiyhtyeen soittaessa värivalojen loisteessa ja kaupungin pukeutuessa ympärilläni tummansiniseen. Sen kuitenkin tiedän, että se oli yksi elämäni onnellisimmista hetkistä ja tulen varmasti koko loppuelämäni muistamaan, miltä tuntui laulaa mukana biisejä, jotka soivat kuusitoista vuotta sitten päivittäin levysoittimessani, tanssia jalkani kipeäksi ja hengittää niin suurta onnellisuutta, että se tuntui jokaisessa hengenvedossani vielä seuraavana aamunakin. Minä tulen koko loppuelämäni muistamaan, miltä sanat mul on suvun taipumus synkkyyteen / pakotie paikkaan salaiseen / mä ikävän tyynylle kotini teen / ja elämä jatkuu / me sanotaan olevamme ihan okei / et meihin tää maailma pysty ei / aina jotain vailla mut ihan okei / ja elämä jatkuu tuntuivat värivalojen osuessa vihreisiin silmiini, tulen aina muistamaan, miltä tuntui, mutta en tule varmaan koskaan löytämään tarpeeksi suuria sanoja sille, kuinka hyvä Tiktak oli vielä näin kymmenen vuoden taukonsa jälkeen, en tule varmaan koskaan löytämään sanoja sille, kuinka järjettömän hyvältä tuntui kuulla kaikki ne tärkeät biisit värivalojen loisteessa ensimmäistä kertaa kuuteentoista vuoteen. En tule koskaan löytämään sanoja sille, kuinka kiitollinen olin kävellessäni keikan jälkeen ihmismassan keskellä takaisin maailman rakkaimman luokse, kiitollinen, kovin kiitollinen.

P7130469P7130481
P7130472

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti